Kirjoittaja Aihe: Kolmantena pyöränä masennus  (Luettu 31443 kertaa)

Chmlnidae

  • Vieras
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #120 : 21.04.2016, 20:03 »
...niin, eihän siihen kärsimykseen ole tarkoitus tottua. Silloinhan jäädään sille tasolle että selviydytään ja siedetään elämää. Mikä tietenkin voi olla tarpeellista esim juuri vaikkapa vakavassa masennuksessa, sietää ja kestää jotta kyetään säilymään hengissä. Mutta ei se ole päämäärä, se on välivaihe. Siitä on tarkoitus jatkaa eteenpäin.
Niistä kärsimyksistä on tarkoitus päästä eroon. Siihen tarvitaan niitä työkaluja. Kärsimys on se nuoli joka osoittaa kohtaan johon työkaluilla käydään käsiksi. Sitten jos vain tyydytään turruttamaan kipuja (siihenhän kyllä erilaista välineistöä löytyy niin että oksat pois....) niin ei homma mihinkään etene. Eli ihmisen tuleminen onnellisemmaksi (en oikein pidä tästä sanasta mutta joillekin voi särähtää pahasti jos sanon että siunattu/autuas, blissful, vaikka paskankos väliä sillä).
Mutta se on totta että dualistisuus, kipu ja autuus tarvitaan jotta ihminen tunnistaa sen mitä kohden on tarkoitus kulkea. Ei niin että elämä on balanssissa kun on sitä kipua ja autuutta sopivasti, vaan niin että kun on kokemus molemmista voi sen kivun avulla, vähitellen, laskea sellaisista asioista irti jotka aiheuttavat sitä kipua.

Viridian

Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #121 : 21.04.2016, 21:38 »
Lainaus käyttäjältä: Viridian
Ilmeisesti tässä joutuu yhtä aikaa olemaan sekä se kusipää, joka ei ymmärrä mitään, että se sivullinen, jonka kommentit kuitenkin raahataan keskusteluun, josta ilmoitti ehkä pysyvänsä poissa (ja jonne tuli kun kerta pois pysyminenkin on jonkun mielestä puskasta vittuilua).
Viridian hyvä, kukaan ei ole pakottanut sinua ottamaan osaa tähän keskusteluun. Myöskään erillistä ilmoitusta haluttomuudesta aiheen käsittelemiseen ei edellytetty, mutta kun sellaisen tehdessäsi tulit asiaa kuitenkin kommentoineeksi, ei liene syytä kiukutella kun sanoihisi sitten tartuttiin.

Minä pysyn kannassani, vaikka olenkin sen alunperin esittänyt väliaikaisessa, itsestään katoavassa osiossa. Keskustelun kommentoiminen ilkeämielisellä ja loukkaavalla tavalla on mielestäni asiatonta käytöstä, varsinkin kun se tehdään jossain muualla kuin missä kyseistä keskustelua käydään, so. puskista. Jos niin kova tarve on eriävä mielipiteensä esittää, ei varmaankaan ole kohtuuton vaatimus tehdä se rehdisti opponenttinsa kohdaten, eikä selän takana ilkkuen.

Lainaus käyttäjältä: Viridian
Ja oma pointtini liittyi samaan, vaikkei sitä ollutkaan tarkoitus tuoda tähän ketjuun, missä pitää olla asiantuntija.

Uhriutuminen ei ole tässäkään yhteydessä tarpeen. Kyse on ainoastaan siitä maallikollekin ymmärrettävissä olevasta lähtökohdasta, että keskusteluun osallistuvan on hyvä tietää mistä puhuu, mikäli mielii esittää näkemyksensä tietona. Jos taas tahtoo esittää mutuja ja pohdiskeluja, se on tietysti täysin sallittua, mutta sitä ei hyvän käytöksen nimissä tule tehdä tavalla, joka loukkaa niitä joita asia todella koskettaa. Masennus on aiheena sen verran arka, että tästä ollaan luonnollisestikin melko tarkkoja. Ylimielinen asenne kannattaa siis säästää toisiin tilanteisiin, tai aina parempi, heittää tykkänään menemään.

Itse keskustelun käänteistä sen verran, että masennuksella tosiaan on niin monet kasvot, ettei sen monimuotoisuutta aina ymmärretä. On aivan totta, että masennus on kaveri erilaisille riippuvuuksille sekä muille mielenterveyden häiriöille, mikä tietysti tekee taudinkuvasta koko lailla erilaisen, sen lisäksi että oireiden luonne ja aste vaihtelevat niin kuin muissakin sairauksissa. Minulla esimerkiksi masennus muodostaa toisiaan täydentävän trion sosiaalisten tilanteiden pelon ja yleisen ahdistuneisuushäiriön kanssa, enkä minä tässä elämäntilanteessa yksinkertaisesti voi jäädä turtana sängyn pohjalle vaikka kuinka joskus tahtoisin. Siksi minä oirehdin toisin.

Tuo yhdistelmä on tuottanut myös sen vaikeuden, että kaikki tarjolla olevat hoitomuodot ovat sopineet minulle melko huonosti. En minä ihmettele, että sopivaa lääkettä ei löytynyt, kun hoidettavia oireita ovat yhtä lailla suunnaton uupumus kuin paniikiksi yltyvä rauhattomuuskin. Eikä se terapiakaan oikein hyvä ole silloin, jos ne tapaamiset ovat yksi pelottava sosiaalinen tilanne muiden joukossa, eikä ylipäätään ole sellainen ihminen, joka osaisi olojaan vieraalle puhumalla purkaa. En minä siitä systeemiä syytäkään, ettei se ole pystynyt minua parantamaan. Mutta kyllä näiden vuosien varrella on vain tullut nähneeksi melko monta epäkohtaa, joita ei luulisi olevan mikään mahdottomuus korjata, minkä vuoksi kritiikki on minusta sangen oikeutettua. Ei siinä ole kyse siitä, että masentuneet vain kuorossa nurisisivat, kun ei heitä ole passattu justiin niin kuin he olisivat halunneet.

Punaiseksi maalaukset minun.

Ei suinkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että myöskään mielipiteitään ilmaistessa ei ole oikeutta kohdella ketään epäkunnioittavasti. Enkä viitannut yksinomaan sinuun, vain yleisesti ottaen siihen tässäkin ketjussa vienosti tuoksahtavaan eriskummalliseen aivopieruun, että olisi lupa loukkaantua jollei saakaan kaikessa rauhassa olla toisille ilkeä, vaan joku ottaa ja puuttuu siihen.

Enkä oikeastikaan tarkoita sitä millään pahalla, en viitsi edes teeskennellä etteikö minusta olisi hauskaa tästä asiasta tingata kerta toisensa jälkeen. Tämän ketjun aihepiiriin se ei vain kieltämättä varsinaisesti kuulu.

Tämän ketjun puolella olen parhaani mukaan keskustellut aiheesta. Mutta nyt haluan kysyä aiheen vierestä, että mikä opponentti minä olen sinulle? Ja vastata odotetun ala-astetasoisesti, että opponentti sinulla on päässäsi.

Jos kommentoin jotain ketjua muualla kuin ketjussa, en ole opponoimassa ketjun aloittajaa tai hänen mielipiteitään asioista. Ja oikeasti, jos kirjoittamiseni on malliesimerkki ilkeämielisyydestä ja loukkaavuudesta, niin voi voi, pitänee joku kerta yrittää oikeasti olla ilkeä ja katsotaan huomaako kukaan eroa, ehkä ei. Olen vältellyt monia muitakin ketjuja, koska aiheet tuntuvat tulenaroilta, mutta en ole kokenut silti olevani sen suuremmin opponoimassa mitään tai ketään. Yleensä minua ei ole tulkittu ilkeämieliseksikään, mutta ehkä tässäkään ei riitä kirjoitustaitoni eikä se sydämensivistys, joka toisille antaa oikeuden tuomita muut ja kirkasotsaisesti puuttua. Uhriksikaan en rupea, eikä minulla ole erityistä tarvetta ajatella jostain, että kuinka se julkeaa kirjoittaa jotain, koska koko ilmaus julkeamisesta ei oikein sovi tapaani kirjoittaa saati ajatella.

Samalla voinen tässä kiittää niitä kaikkia muita ketjuun osallistujia, jotka ovat paitsi itse kirjoittaneet monipuolisesti, myös minun raapustukseni jopa ajatuksella ja eläytyen lukeneet, ja vastatessaan avanneet itsellenikin sitä, miten voisin eri asioista ajatella. Näiden ketjujen viihdyttävyys perustuu mielestäni erilaisiin kirjoittajiin ja erilaisiin tapoihin tarkastella asioita. Senkin olen huomannut ketjun edetessä, että alkuperäinen arvaukseni ketjun tulenarkuudesta ei täysin pitänyt paikkaansa, en tiedä miten sitten joidenkin shoutboxissa esittämä arvaus ketjun masentavuudesta ;).

Mutta jatketaanpas ketjun aiheesta.

Chmi puhuu siitä, kuinka autuuteen olisi pyrkimys. Toki toki. Silti tämä on minulle jännä ajatus, koska olen itse niin vähään tyytyväinen, että sellainen keskiverto onnellisuus, missä pienet ilot ovat ihan riittäviä iloja, toimii varsin hyvin. Ja vastaavasti, kun täällä kinkyjen keskuudessä ollaan, olen useinkin törmännyt näistä molemmista poikkeavaan versioon, missä ihminen on onnellisimmillaan ollessaan sopivasti onneton. Siis jos on liian pitkään liian hyvin asiat, käy levottomaksi.

Mutta on helppo uskoa, että jos on onnellisuusjanan väärän pään äärillä, niin tottakai se suunta ja liike pitäisi olla olemassa ja mieluusti parempaan päin. Ja sekin on helppo uskoa, että joskus on vaikeaa liikahtaa konkreettisesti tai varsinkaan päänsä sisällä, jos liikkuminen vie voimia ja ei ole varma, paraneeko olo pitkällä tähtäimellä. Ei se silti ole helppoa vieressäkään ihmetellä. Tasapaino auttamisen ja liian paapomisen välillä. Kannustinloukut masennuksen ja terveyden välissä?

Vir, edelleen täällä

ps. sori jos kommenttini katkaisi ketjun muuten hyvän rullaavan vireen, yritän hillitä jatkossa, ja onhan teillä aina aikaa noin vuorokausi niiden hetkien välillä, kun muun elämän riennoista ehdin tänne internetsiin katsomaan mitä ahkerammat ovat kirjoitelleet :)

Ms. M

  • V.I.P.
  • *****
  • Viestejä: 2966
  • An' I don't give a damn 'bout my bad reputation.
  • Galleria
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #122 : 21.04.2016, 22:35 »
Pakko huutaa tähän väliin vielä, että tämä ketju alkaa olla malliesimerkki siitä, mikä on kirjallisen viestinnän ongelma; äänenpainot puuttuu.

Sori OT. Nyt lopetan.

Chmlnidae

  • Vieras
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #123 : 22.04.2016, 08:35 »
Noooh, mä en jaksa antaa äänenpainojen, tai edes yksittäisten sanojen, häiritä omaa ajatuksenvirtaa....mulla kun välillä näin vuorotteluvapaalla on aikaa, niin ajatella ku näpytellä. Sitten taas, kohtapian (kunhan vielä tovin välttelen pakkaamista) vaikka on aikaa niin ei varmaan ole intressiä, vaan se on suuntautunut jonnekin muualle.

Minusta länsimaisessa psykiatriassa, mielitautiopissa, on jotakin kovin skitsofreenista, eikä vain Freudin kirkkokunnasta johtuen (joka vartioi että herran kirjallista jäämistöä tulkitaan oikein). Mutta ei mennä tässä Freudin viettiteorioihin (edes siihen, ah niin ihanan värisyttävään, kuolemanviettiin joka hänen piti keksiä kun muuten homma olisi ontunut pahasti, ja ulkopuoleltakin tuli murskaavaa kritiikkiä).
Ensinnäkin jo jako mielen ja ruumiin sairauksiin koko lääketieteessä on omituinen, jotenkin aivan älytön. Jaon takana on ajattelu siitä että olemme materiaa ja henkeä, ja kaikki mikä on henkeä ei kuulu tieteeseen, tai ei enää ikuisuuksiin ole lännessä kuulunut, joskus silloin Aristoteleen aikaan vielä kuului; se on niitä kirkon ja uskonnon juttuja, henkimaailmaa. Tästä johtuen psykiatrian arvostus on ollut vähän niin ja näin.

Aivokemia onneksi tuli ja pelasti aallonpohjasta lähimenneisyydessä....ah, ihanaa selkeätä materialismia kemian muodossa, jippii, se on olemassa sittenkin. On onneksi voitu luopua lobotomiasta ja insuliinihoidoista, huhhuh, sähköshokkeja sentään jonkin verran vielä harrastetaan (vaikkei tajutakaan miksi ne auttavat). On huomattu lisäksi että hmmmm, sillä terapialla on materiaalista vaikutusta aivoihin, kappaskappas, henki muokkaa materiaa, mielenkiintoista....se voi jopa muuttaa aivojen rakennetta, hui-kee-ta. Sen lisäksi että niillä tabuilla voidaan muuttaa sitä kemiaa (niitä hermoston välittäjäaineita, neurotransmittereita, hmmm, olemme päässeet sähkön äärelle, polttaa polttaa...). Jopa sosiaalisuuden on ymmärretty vaikuttavan ihmisen mieleen. Heureka. Biopsykososiaalista hoitoa. Olemme edistyksellisiä. Wau.
Tosin kunnon teorioita ei ainakaan biopuolen ja aivokemian - ei taida olla terapiankaan - vaikutusmekanismeista vielä olla. Vaan mitäs niistä, kunhan tehoaa (vähän kiusallista tietenkin noin tieteen nimissä, onneksi sillä kentällä kuhisee ja vastauksia varmaan tulee nopeastikin).

Idässä taas ajatellaan että ihminen muodostuu neljästä komponentista: kroppa, mieli, emootiot ja energia. Ja jokainen ihminen hiukan erilailla noista kaikista komponenteista, aspekstista, elementistä. Joten jos neljä elementtiä eivät ole balanssissa ja suuntautuneet yhteiseen tavoitteeseen (vaan heiluvat epätasapainoisesti eri suuntiin), niin ihminen ei voi hyvin. Silloin on aina etsittävä jokaiselle sopiva hoitomuoto, se sopiva työkalu. Ja se väylä mitä kautta voidaan asian tila parhaiten korjata. Ihminen itse johtaa orkesteria, koska ihminen on sielu, ei ruumis Ja sielu on ihan kaikilla, eikä se ole jotakin joka on suljettu kirkkoon ja karkoitettu pappien pyhäköihin.
Täällä lännessä keskitymme siihen että etsitään se yksi ja oikea tapa, hoitomuoto, jolla voidaan hoitaa jokin tietty yksittäinen sairaus ihan kaikilta yksilöiltä.
Lähestyminen on siis hyvin erilainen.

Mutta tuohon skitsofreniaan. Kun minua tässä(kin) ketjussa häiritsee sellainen vähän väliä esille pomppiva väite ettei se ole masentuneen syy että on sairas, tai ettei se ole jotakin jonka joku on ansainnut. Saati oikein itselleen halunnut. Huhhuh. Ansainnut? Syy? Niinpä niin, se henkinen siellä taas kummittelee....
Voisi olla ehkä terveellistä ajatella hieman toisella tavalla. Kun kyllähän se on niin että se on jotakin joka on ihmisessä ihan itsessään olevaa, se masennus. Jotakin joka ei vain ole sen ihmisen kontrollissa. Jotakin johon juuri aina ja nimenomaan vain sillä masentuneella itsellään on mahdollisuus lopulta ja parhaiten päästä käsiksi (muutenhan me voisimme nukuttaa potilaan ja suorittaa vierasesineen poiston, eikö? Tai kutsua manaajan ja hän suorittaisi jonkin tehokkaan loitsuamisen, ja avot, vieras henki olis karkoitettu, vai?...tuollaisesta ajattelusta olemme sentään hiukan edenneet, hiukan).
Eli on kyse siitä että potilaalla on hallussaan, itsessään, jotakin joka ei ole aivan ok. Pahimmillaan saastuttaa eliön niin että tämä riistää hengen itseltään. Lisäksi tuottaa tuskaa ja ikävää oloa ympäristölleen. Ja meillä menee energiaa kun kinaamme juupasjaapas siitä kuka vastaa ja mistä, tai paapoo ja ketämitä.

Eli jos ajattelisimme hiukan itämaisemmin, ei länsimaisittain että se identiteetti on sairas, tai minäkuva, tai mieli, sillä silloin olemme ajaneet itsemme jo terminologisesti aika pahaan jamaan identifioimalla potilaan tautiin, ja siksi niitä kielellisiä väkerryksiä niissä terapioissa sitten väännellään "olen masentunut" -> "tunnen itseni masentuneeksi", pirskatin hankalaa ajatella kun kokoajan, vaikka kuvittelee jo osaavansa kielen, joutuu korjailemaan ajatteluaan ja sanomisiaan, koska muuten se alitajunta saa ihan väärää informaatiota omalta itseltä (ja keneltähän se taas saakaan, aivan jakomielitautista jälleen).

Jos ajattelisimme että mieli on osa ihmisen fysiikkaa, ja siksi altis sairastumaan erilaisista epätasapainoa aiheuttavista syistä johtuen (tähän suuntaan ehkä mennäänkin, on menty(?) neuro- tai neurososiaalisenkin tietämyksen lisääntyessä, neuropsykoanalyysi etc.). Syitä voi olla paljon: traumaattiset kokemukset elämän eri vaiheissa ja tilanteissa, äkilliset muutokset ja stressin lisääntyminen näistä johtuen (stressi ja sen kemialliset ja sitä kautta elimelliset vaikutukset niin aivoissa kuin muussa kropassa yleensä ovat havaittavia).
Näin voisimme vapauttaa ihmisen siitä että hän on yhtäaikaa se joka on sairaus (masentunut) että myös jostakin mitä hän on tehnyt (ansainnut) itselleen (sinä syntinen, väärineläjä onneton raukka). Kyse olisi vain siitä että yksi olennainen osa kokonaisuutta, mieli, on mennyt hiukan tai hiukan enemmän, pois sijoiltaan, ehkä jopa murtunut tai katkennut.

Silloin meidän olisi helpompi ajatella että vain haemme sopivan työkalusarjan korjataksemme ihmisestä tämän yhden osan, tai useammankin jos on syytä, kuntoon niin että kokonaisuus voi taas sovussa jatkaa eloaan yhteistuumin yhdessä päätettyyn suuntaan. (joka on se suuremman onnellisuuden etsiminen kokonaisuudelle.
Nyt kun meillä on vain tuoli jossa on kaksi jalkaa niin kun toinen katkeaa niin koko ihminen kaatuu. Jos jalkoja ajatellaan olevan enemmän niin meillä on myös enemmän mahdollisuuksia etsiä sitä sopivinta väylää parantamiseen. Eikä niin suurta kiusausta syyllistää koko ihmistä (sillä meille täällä lännessä se mieli on yhtäkuin ihminen).

Itseasiassa luulen että siksi näitä erilaisia ehdotuksia siitä mikä voisi auttaa (liikunta, ravinto=ruumis, seura, ystävät=emootiot, mielekäs tekeminen=aivot, mieli, arvot ja elämänvalinnat= energia/sielu) esitetään juuri tästä taustasta johtuen. Sillä tästä löytyy länsimaisen lääke (ja varsinkin psykiatrian) -tieteen akilleen kantapää.
Tiede joka käsittelee ihmisen mieltä on ollut erittäin kuralla kymmeniä vuosia johtuen juuri siitä ideologisesta ajattelusta mikä tulee länsimaisesta kulttuurista. Nyt vähitellen kun meillä täällä lännessä on päästy siihen mitä idässä on tiedetty jo tuhansia vuosia (siellä mytologisesti, täällä vihdoin tieteellisesti) niin tulemme pääsemään myös psykiatriassa sieltä kuralammikosta ylös, olemmehan saaneet tieteellistä pohjaa henkisen todellisesta olemassa olosta, tai siitä ettei fyysistä oikeastaan olekaan olemassa, itseasiassa

Ja Vir, en mene tässä nyt tuohon arjen pieniin iloihin ja onnellisuuteen. Tai siihen, ah niin ihanaan, onnettomaksi tekemiseen aivan tieten tahtoan toviksi. Kun uskon että et niin kovin kaukana ole siitä mitä tarkoitan. Minulle kun välittyy käsitys kuitenkin juuri siitä elämän hetkittäisen kokemuksellisuuden tärkeyden ymmärtämisestä. Ja se on se juttu, semanttisista valinnoista, tai niiden eroista, huolimatta.


Lady Whip

  • Turun Baletti
  • V.I.P.
  • *
  • Viestejä: 3435
  • Sadistinen Gfe-Domina
  • Galleria
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #124 : 22.04.2016, 08:58 »
Itse olen mielisairasta läheistä monta vuotta katselleena sitä mieltä,  että ihmissuhteissa ja varsinkin kinkyilyssä on tärkeää,  että kaikkien osapuolten pää on kunnossa....en halua joutua tilanteeseen, jossa huomaamattani hyväksikäytän ihmistä,  joka on sairaalloinen.

Hiljaiset roolimallit-ketjusta löysin ylläolevan ajatuksen jota olen yrittänyt hahmotella mielessäni seuratessa tätä ketjua. Morgul antoi sanat omille ajatuksilleni.

Vuosia seurannut vierestä omaisena ja usein myös mielenterveyden tukihenkilönä vierasta masentunutta henkilöä tukien. Oma psyyke pitää olla melko vahva jotta ei menisi sisälle siihen samaan alakulon ja masennuksen maisemaan. Se on kuin iso musta pilvi joka tavallaan tulee masentuneen ihmisen mukana ja kietoutuu terveenkin ympärille.

Olen sessioinut masentuneen ihmisen kanssa. Silloin se ei ollut erityisen ongelmallista. Piti vain ottaa enemmän huomioon seikkoja mitä terveen lääkkeitä käyttämättömän kanssa. Kuten kipua tehdessä reagointi, se oli flegmaattinen.
Nyt tänä päivänä sanoisin, että en haluaisi enkä uskaltaisi lähteä sessioimaan enää syvästi masentuneen ihmisen kanssa. Ihan itsekkäistä syistä. En jaksa enkä halua ottaa ylimääräistä vastuuta ihmisestä kun arkielämä tällaisenaan on jo riittävän ongelmallista. Se musta painostava pilvi joka tulee masentuneen mukana, sitä yrittää huitoa pois ja yrittää päästä sen yläpuolelle. Seuraa kuitenkin omissa tunnetiloissa mukana jonkin verran. Varsinkin kun on taipumusta kokea toisen ihmisen tunnetilat syvästi empatian kautta. Tämä taipumus on vain plussaa ja välttämätöntä jotta pystyn Dominoimaan. Masentuneen ihmisen kanssa se muuttuu taakaksi.

Tällä hetkellä seuraan vierestä erään nuoren elämää jossa masennus pyrkii päälle ihan väkisin.
Sitä seuratessa olen saanut hyvän kuvan erään masennuksen syntyprosessista ja kasvamisesta. Se kaikki alkoi siitä kun tuli kerralla liikaa eikä sitä osannut käsitellä. Tuli asioita jotka aiheuttivat ahdistusta. Niitä ei voinut sivuuttaa eikä voinut kieltää.
Nyt on menossa kilpailu ajan kanssa. Oppiiko mieli käsittelemään ja hyväksymään tilanteen ennenkuin masennuksesta tulee liian tuttu ja krooninen. Silloin siitä ei halua enää päästä pois koska se muuttuu osaksi persoonaa. Tutussa olotilassa on helppo olla vaikka se olisi elämää tuhoava. Muutos vaatii voimia.

pikkusisko

Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #125 : 22.04.2016, 10:25 »
Tämän ketjun puolella olen parhaani mukaan keskustellut aiheesta. Mutta nyt haluan kysyä aiheen vierestä, että mikä opponentti minä olen sinulle? Ja vastata odotetun ala-astetasoisesti, että opponentti sinulla on päässäsi.

Toisin kuin annat ymmärtää, en ole missään vaiheessa väittänyt sinun osaksesi olla minua opponoimassa, joten kysymys on kuin onkin aiheellinen vaikka aiheen ohi meneekin. Tarjoamasi ala-astetasoinen vastaus sen sijaan on valitettavasti väärä, sillä sen vastavoiman joka sai sinut alunperin sillä tavalla sanan säilää heiluttelemaan, täytyy olla jossain aivan muualla kuin minun päässäni. Mutta mikäli se vastus sinulla tosiaan henkilöityy minuun, toivon että lähestyt minua yksärillä niin voimme puhua asiasta häiritsemättä muita keskustelijoita enempää. Miten vain, toisten sanojen punaiseksi maalaaminen riittänee tältä erää.

Olen joka tapauksessa iloinen, että olet (parhaasi mukaan, kuten itse muotoilit) keskustellut aiheesta. Kaikkia kannanottoja on ollut mielenkiintoista ja monin tavoin antoisaa lukea, pureskeltavaa ja pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa :)

Chmlnidae

  • Vieras
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #126 : 22.04.2016, 13:16 »
Itse olen mielisairasta läheistä monta vuotta katselleena sitä mieltä,  että ihmissuhteissa ja varsinkin kinkyilyssä on tärkeää,  että kaikkien osapuolten pää on kunnossa....en halua joutua tilanteeseen, jossa huomaamattani hyväksikäytän ihmistä,  joka on sairaalloinen.

Hiljaiset roolimallit-ketjusta löysin ylläolevan ajatuksen jota olen yrittänyt hahmotella mielessäni seuratessa tätä ketjua. Morgul antoi sanat omille ajatuksilleni.

Vuosia seurannut vierestä omaisena ja usein myös mielenterveyden tukihenkilönä vierasta masentunutta henkilöä tukien. Oma psyyke pitää olla melko vahva jotta ei menisi sisälle siihen samaan alakulon ja masennuksen maisemaan. Se on kuin iso musta pilvi joka tavallaan tulee masentuneen ihmisen mukana ja kietoutuu terveenkin ympärille.

Olen sessioinut masentuneen ihmisen kanssa. Silloin se ei ollut erityisen ongelmallista. Piti vain ottaa enemmän huomioon seikkoja mitä terveen lääkkeitä käyttämättömän kanssa. Kuten kipua tehdessä reagointi, se oli flegmaattinen.
Nyt tänä päivänä sanoisin, että en haluaisi enkä uskaltaisi lähteä sessioimaan enää syvästi masentuneen ihmisen kanssa. Ihan itsekkäistä syistä. En jaksa enkä halua ottaa ylimääräistä vastuuta ihmisestä kun arkielämä tällaisenaan on jo riittävän ongelmallista. Se musta painostava pilvi joka tulee masentuneen mukana, sitä yrittää huitoa pois ja yrittää päästä sen yläpuolelle. Seuraa kuitenkin omissa tunnetiloissa mukana jonkin verran. Varsinkin kun on taipumusta kokea toisen ihmisen tunnetilat syvästi empatian kautta. Tämä taipumus on vain plussaa ja välttämätöntä jotta pystyn Dominoimaan. Masentuneen ihmisen kanssa se muuttuu taakaksi.

Tällä hetkellä seuraan vierestä erään nuoren elämää jossa masennus pyrkii päälle ihan väkisin.
Sitä seuratessa olen saanut hyvän kuvan erään masennuksen syntyprosessista ja kasvamisesta. Se kaikki alkoi siitä kun tuli kerralla liikaa eikä sitä osannut käsitellä. Tuli asioita jotka aiheuttivat ahdistusta. Niitä ei voinut sivuuttaa eikä voinut kieltää.
Nyt on menossa kilpailu ajan kanssa. Oppiiko mieli käsittelemään ja hyväksymään tilanteen ennenkuin masennuksesta tulee liian tuttu ja krooninen. Silloin siitä ei halua enää päästä pois koska se muuttuu osaksi persoonaa. Tutussa olotilassa on helppo olla vaikka se olisi elämää tuhoava. Muutos vaatii voimia.


Joo, ja itseasiassa morgulin koko viestissä ollut kommentti siihen että pyrkimys tulee olla tasa-arvossa on, mielestäni myös, sellainen perimmäinen asia jonka mukaan, ainakin minä, katson että tulisi myös näissä ympyröissä toimia. Minua oikeasti kylmää sellaiset kannanotot joissa huokuu subin aliarvostus ja toisen kontrollointi siltä pohjalta. Toki toivon että se on vain jotakin joka on itseni väärin tulkitsemaa.
Tästä johtuen en edes käytä termiä tasa-arvo viitatessani valtasuhteisiin vaan termiä tasa- tai ei tasavaltainen suhde. Terminologiaa, jep, mutta itselleni ero on aivan selkeä miksi. Ja siksi sellainen asenne jossa puhutaan kontrollista toisen mieleen viitaten on oikeasti myös aika yrjöttävää. Liittyy osittain ihan siihen minulla että itselle ainoa kontrollin muoto on se että ihminen hallitsee itsensä kokonaisuutena, edes suhteessa omaan mieleen kontrolli on jotakin joka ei vain toimi.
Ja siksi siihen taisteluunkin hiukan viittasin. Kun taistelemme jotakin vastaan, annamme sille lisää huomiota. Ja kun annamme jollekin huomiota niin vahvistamme sitä. Näin ollen oma näkemykseni, ja käytännön kokemukseni, on että huomio kannattaa antaa toisaalle, ei kurille, kärvistelylle ja taistelulle, vaan sille missä on sitä positiivista energiaa jo olemassa; asioille jotka tuottavat iloa, onnea ja autuutta. Niihin keskittymällä ne vahvistuvat ja se mikä on mustaa ja synkkää kutistuu, valo valtaa tilaa varjoilta, pimeys väistyy. Jos olen lauseen verran, taas sori, itäisempi niin sanon; pimeys on ei-mitään, valo on energiaa, keskitytään valoon, sillä valon me voimme tuoda ja pimeys väistyy, mutta pimeyttä emme voi tuoda valoon, sillä se ei ole itsessään mitään.
Toinen seikka, ja mille tämä koko tasa-arvoisuus perustuu, liittyy siihen että olemme yksilöitä. Kun kerran olemme yksilöitä niin kukaan muu ei vain voi olla vastuussa meistä kuin me itse. Tämän takia ei vain masentunut vaan ihan kaikki ihmiset ovat yksin. Mutta koska en ajattele, tätäkään, niin kuin täällä lännessä tavataan tehdä, niin minulle asian toinen pooli on se että kukaan ei ole yksin: me olemme kaikki saman kokonaisuuden osia. Ja se taas liittyy siihen että meillä kaikilla on sielu joka on oikeastaan se yksi.
Noh. Ehkä jätän tämän tähän. Sillä tässä on asia jonka suhteen minä taas näissä ympyröissä koen aika lailla olevani yksin  ;)

MasterOpie

  • Vieras
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #127 : 22.04.2016, 13:42 »
Ehdottomasti mielestäni paras kolumni sisällöltään ja lopulta "viihdearvoltaankin". Kiitos.

- Karwis

balthazar

  • Vieras
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #128 : 22.04.2016, 18:47 »
...en ihan hiffaa mitä hienoa on päättäväisyydessä ja tahdonvoimassa tappaa itsensä?
Tahdoin vain korostaa sitä, että masentunut voi käyttää ihan arkisiin asioihin enemmän päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa, kuin terveen on pitänyt missään asiassa koskaan käyttää. Kun yleisin argumentti edelleen tuntuu olevan se, että pitäisi tehdä sitä tai tätä tai tuota. Kyllä, oikeanlainen ruokavalio, riittävä liikunta ja hyvä uni ovat olennaisia työkaluja toipumiseen, mutta lääkkeeksi niistä ei ole. Ihmisen päällimmäinen ja voimakkain vietti on eloonjäämisvietti. Masentuminen on mielestäni yksi ihmisen keino säilyä hengissä, vaikka kuinka säästöliekillä.

Terveellä ihmisellä eloonjäämisvietti on niin voimakas ja käytettävissä olevan energian määrä niin suuri, ettei sitä ole välttämättä mahdollistakaan ymmärtää, kuinka suuren ponnistuksen takana kaikki arkisimmatkin asiat ovat. Siltikin monet valitettavasti voittavat heikentyneen itsesuojeluvaistonsa toimien itseään vastaan, kuten itse näkevät järkevänä.

Masennus ei siis ole tahdonvoiman tai päättäväisyyden puutetta.

Chmlnidae

  • Vieras
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #129 : 22.04.2016, 20:22 »
...en ihan hiffaa mitä hienoa on päättäväisyydessä ja tahdonvoimassa tappaa itsensä?
Tahdoin vain korostaa sitä, että masentunut voi käyttää ihan arkisiin asioihin enemmän päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa, kuin terveen on pitänyt missään asiassa koskaan käyttää. Kun yleisin argumentti edelleen tuntuu olevan se, että pitäisi tehdä sitä tai tätä tai tuota. Kyllä, oikeanlainen ruokavalio, riittävä liikunta ja hyvä uni ovat olennaisia työkaluja toipumiseen, mutta lääkkeeksi niistä ei ole. Ihmisen päällimmäinen ja voimakkain vietti on eloonjäämisvietti. Masentuminen on mielestäni yksi ihmisen keino säilyä hengissä, vaikka kuinka säästöliekillä.

Terveellä ihmisellä eloonjäämisvietti on niin voimakas ja käytettävissä olevan energian määrä niin suuri, ettei sitä ole välttämättä mahdollistakaan ymmärtää, kuinka suuren ponnistuksen takana kaikki arkisimmatkin asiat ovat. Siltikin monet valitettavasti voittavat heikentyneen itsesuojeluvaistonsa toimien itseään vastaan, kuten itse näkevät järkevänä.

Masennus ei siis ole tahdonvoiman tai päättäväisyyden puutetta.
Ah, okei. Nyt tajua mitä ajoit takaa.
Nuo jutut kyllä tiedän, tuolla olen kyllä ollut, siis noissa tiloissa kun sängystä ei pääse ylös ja viikko on pieni aika ilman sanaakaan kenellekään kun voimat ei riitä, ja ruuankin kanssa on vähän niin ja näin etc etc. Ja sit vielä putoo pahempaan jamaan, eikä muista mitä on tapahtunut kun tuijottaa vakavailmeistä hoitsua silmiin joka on sitä mieltä että nyt muuten et ole enää yksin minuuttiakaan, ja meinaa joutua sisälle ja kärsii sairaalakammosta ja tietää et se olis ihan vika tikki omalla kohdalla, joten vikoilla liikkuvilla aivosoluilla yrittää tehdä jotakin sopimusta ettei vaan....

Minulla tosin eivät olleet masennusta vaan uupumusta ja loppuunpalamista. Enkä ajattele että on kyse elämänvietistä vaan ihan siitä että masentuneessa on niin vähän elämää (energiaa) ja lisäksi se elämä on niin hajautunut kun fokus on hukassa, ja kaikki energia, se vähäinenkin, menee aivan vääriin asioihin, eli intensiteetti on matalalla (se energiatso juurikin). Ja sitten kun aurinko paistaa niin se kohoaa, hmmm, en ole aivan varma tuosta...kun minulle käy niin että se kevätahdistus on edelleen jossain määrin jäljellä, ja energiataso vaan laskee ja laskee maalis-huhtikuussa.
Tai en tiedä oikein mistä siinä on kyse, ehkä jokin menee epätasapainoon ja se epätasapaino on se joka laukaisee ahdistuksen (joka on pelkkä häivähdys siitä mitä joskus oli koko ajan) ja kun tasapaino taas saavutetaan niin ahditus hellittää (ja siihen taas auttaa valon lisääntyminen, paras hoito on kadota pois täältä jonnekin missä ihan oikeasti on valoa oikein roppakaupalla). En tod ole kevätihmisiä.
Itse ajattelen, ja tunnen, että valon lisääntyminen itse asiassa on jotakin sellaista joka tuo elämän kirkkaaminen näkyviin kaikkialla, ja muuttaa kaiken, niin itsen kuin elämän, jotenkin pieneksi ja nuhruiseksi, eikä Suomessa lumien sulettua luontokaan kovin kukoistavalta näytä, harmaata ja harmaata ja harmaata vain, ja vain lisää valoa joka näyttää sen kaiken tarkemmin. Ja kylmää ja kosteata luihin asti.
Mahdollisesti kuitenkin jokin energiajuttu siis ulkopuolella, ja se aiheuttaa tietynlaisen lamaannuksen, aivan kuin odotuksen siitä valtaisasta elämän virrasta joka kohta purskahtaa jälleen kaikkialta ja jonka osaksi tulee liittyä, mutta jalat ovat tönköt ja puuduksissa vielä kaiken pimeyden jäljiltä eikä verikään oikein virtaa suonissa, iho on kalpea ja silmänaluset mustat. Aivan kuin se ympärillä oleva luontokin, ihan yhtä elävän ja kukoistavan näköinen ja oloinen; joten ensireaktio valoon  on lamaannus, ja sitten vasta kun valoa tulee lisää niin pääsee balanssiin ja jalatkin vetreytyy ja veri rupeaa kohisemaan ja elämä(energia) virtaamaan. Kesäkesäkesä  :love:

Sen allekirjoitan täysin että masennus on keino säilyä hengissä. Defenssi, jonka elimistö laukaisee ettei ihminen mene ja revi välittömästi ranteitaan auki, vaan turtumus laskeutuu kaiken kokemisen ja tuntemisen päälle (sitä en ole kokenut sillä en ole koskaan ollut itsemurhahakuinen, se viimeisin vapaus valita ei ole houkutellut koskaan). Mutta ehkä masentuneilla on toisin ja energiatasot nousee kun kerran kevät, toukokuu, on suurin itsemurhakuukausi.

Niin ja mitä noihin "pitäisi" jutskiin tulee, niin niiden suhteen kaikkinensa olen sitä mieltä että kenenkään ei pitäisi yhtään mitään. Työkaluissa on ainakin minulle kyse aivan toisenlaisesta lähestymisestä elämään ja sen elvyttämiseen.
« Viimeksi muokattu: 22.04.2016, 22:14 kirjoittanut Chmlnidae »

Glori

  • Vieras
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #130 : 22.04.2016, 21:11 »
Kahdenväliset kukkoilut siivottu pois. Koittakaahan, herrat, keskustella menemättä henkilökohtaisuuksiin.

Maaria

  • Vieras
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #131 : 22.04.2016, 22:33 »
Olen omassa mielessäni tullut siihen tulokseen, kun osa masentuneista syö mielialalääkkeitä saamatta niistä varsinaisesti mitään hyötyä ja masennuksesta tulee krooninen olotila, että kyse on oltavalla osalla siis jostain muusta kuin masennuksesta. Työssäni olen huomannut, että melkeinpä suurin osa masentuneista ihmisistä on jonkinlaisia "nepsy" ihmisiä. Diagnosoimatonta adhd:tä esim. Ihminen on pienestä pitäen epäonnistunut, vuorovaikutus kasvattajilta on ollut negatiivista, ihminen on lapsesta saakka rakentanut itsestään epäonnistujaa ja "huonoa ihmistä". Ja vaikka elämässä kovasti innostuisi ja yrittäisi parempaan, pitkäjänteisyys eu riitä suoriutumaan toiveiden mukaisesti. Rahankäyttö on holtitonta, parisuhteet loppuvat lyhyeen, opiskelu on vaikeaa, työssäkäynti vaikeaa, sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita. Elämässä tulee kokoajan todisteita siitä, että ihan sama mitä tekee, niin persiilleen menee eikä tunnu koskaan siltä, että itse voisi muuttaa elämän kulkua tai voisi vaikuttaa oman käytökseen. Ei vain pysty elämään niin että onnistuisi tekemään itsensä onnelliseksi. Huono itsetunto altistaa masennukselle, mutta ns itseaiheutetut elämän epäonnistumiset masentavat yhtälailla. Terapiasta ei tunnu olevan hyötyä, siihenkin on vaikea sitoutua ja vaikka kuinka näkisi keinot saada elämää hallintaan, niin kokee, ettei pysty toteuttamaan ja onnistumaan "elämänmuutoksessa" tai "uudessa asentoitumisessa". Alkoholin käyttö, pelaaminen, internetin liikakäyttö eivät tunnu olevan omassa hallinnassa. Tai sitten elämänhallinta ihan perustasolla kuormittaa niin paljon, että ihan tavallinen elämä aiheuttaa burnoutin. Elämän perusasioiden ylläpitäminen vaatii niin paljon energiaa, että pienikin lisähaaste tuntuu ylivoimaiselta tai aiheuttaa kaaoksen.

Jo pelkästään oman adhd:n tiedostaminen auttaa. Kun löytyy syy omaan kykenemättömyyteen. Ei ole kysymys saamattomuudesta. Uskon, että nepsyvalmentajista olisi enemmän hyötyä kuin psykoterapeuteista tai masennuslääkkeistä ainakin ongelman tiedostamisen alkuvaiheessa. (sekä adhd lääkkeistä)

pikkusisko

Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #132 : 23.04.2016, 09:19 »
Mun piti vain tulla sanomaan, että kiitos Chmlnidae, aivan todella kiitos  :love: Tuo sinun tapa katsoa on tervetulleen raikas tuulahdus ainakin omaan suhtautumiseen. En minä sitä toki ihan tuollaisenaan voi niellä ja olemiseeni soveltaa, uskon että siinäkin juuri näkee sen ettei se kaikki kuitenkaan ihmisessä itsessään ole niin valmiina, ettei sen voiman hyödyntämiseen joskus toisten ihmisten apua tarvitsisi. Sen avun ei välttämättä tarvitse olla minkään olemassa olevan muuttamista vaan sen osoittamista, että nekin asiat joita ei voi muuttaa, voi kuitenkin nähdä toisin. Sitähän ne parhaat terapeutit kai työkseen tekevät, mutta keskittyen ongelmallisiin yksityiskohtiin ja pyrkien sitä kautta eheämpään kokonaisuuteen. En tiedä, ehkä siinä tosiaan sitten kiivetään väärästä päästä puuhun.

Kettu vinossa

  • Vieras
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #133 : 23.04.2016, 10:29 »
FetLifessä oli tänään Kinky & Popularissa yksi masennusta käsittelevä pohdinta:
https://fetlife.com/users/112339/posts/3711250

Before you diagnose yourself with depression or low self-esteem, first make sure that you are not, in fact, just surrounded by assholes.
— Notorious d.e.b. (@debihope) January 24, 2010
http://quoteinvestigator.com/2014/10/25/diagnose/

Vastakkainen näkökulma, jossa olet itse se asshole:
https://fetlife.com/users/112339/posts/3711278

Chmlnidae

  • Vieras
Vs: Kolmantena pyöränä masennus
« Vastaus #134 : 23.04.2016, 10:48 »
Ei kestä pikkusisko  :)
Älä usko ketään, täysin. Kuuntele, pureskele, maistele, ajattele. Muodosta oma koktailisi joka sopii sinun ruumiillesi ja sielullesi. Ensimmäinen ja tärkein asia on että kuuntelet itseäsi, omaa totuuttasi. Älä pidä muita jumalia  ;) Mutta kaikki me tarvitsemme muita ihmisiä matkan varrella.

Kyllähn sussa selvästi on potentiaalia. Kun on lukenut sun juttuja. Niin kirjoittaa kuin myös oppia rakastamaan itseäsi.