Kuinka suurta ahdistusta piirteenne on aiheuttanut teissä?

[Lila_]

Kinkyys ei ahdista. Se ahdistaa että vain todella harva kanssakinky etsii monogaamista parisuhdetta.

[Tanuki]

Sanoisin, että ahdistus on kohdallani pääosin väärä termi, pikemminkin kyse on kognitiivisesta dissonanssista, eli ristiriidasta sisäisen kokemusmaailman johdomukaisuuksissa tai yksilön suhteessa ulkoisiin odotuksiin ja opittuihin ”oikeisiin” (eettis-moraalisiin) käsityksiin. Lopputulemana on ollut vuosikausia kestänyt epämiellyttävä sisäisen epätasapainon tila, jossa on saanut tehdä jatkuvaa uudelleenarviointia oman itsensä ja tarpeidensa suhteesta ympäristön odotuksiin ja käsityksiin.

Ja kuten inhimillistä on, luontevin ja valitettavasti myös itsestäänselvin, tapa lievittää kognitiivista dissonanssia on ollut jos minkäkinlainen itselle tai ympäristölle valehtelu, itsensä tietynlaiseen, odotukset täyttävään muottiin ahtaminen tai koko asian yksikantainen kieltäminen ja sivuuttaminen. Yleisesti ottaen kognitiiviseen dissonanssiin yhdistyy taipumus olla vastaanottamatta oman kokemusmaailman kanssa ristiriitaista informaatiota, tästä yhtenä esimerkkinä itsensä (ennen asian hyväksymistä tapahtuneen) alkuinnostuksen jälkeen kinky-yhteisöstä aktiivinen etäännyttäminen. Eihän tämä voi olla niin hyväksyttävää kuin nuo tuolla antavat ymmärtää, koska omaan elämään sovittaessa tästä aiheutuu vain harmaita hiuksia.

Ehkä asia ei olisi ollut niin aktiivisesti tapetilla niin julmetun kauan, jos oma seksuaali-identiteetti ei olisi ollut niin ristiriitainen pitkän parisuhteen kanssa. Umpikinkyn ihmisen arkikokemuskin saattaa näemmä olla kohtuullisen kinkysävytteinen, ainahan se on siellä jossain taka-alalla, jos ei muuta, joten dissonanssin kokemus muuttui aikaa myöden normaaliksi olotilaksi. Eli sellaiseksi epämiellyttäväksi ihonalaiseksi tunteeksi, jatkuvaksi omaan elämään kuulumattomuuden kokemukseksi. Että jotain on vialla, mutta oli vaikea saada kiinni, että mitä aivan tarkalleen ottaen, koska kokemus oli muuttunut niin kertakaikkisen kokonaisvaltaiseksi.

Parisuhdestatuksen ja -järjestelyiden massiivisen, yhä kesken olevan, uudelleenorganisoinnin jälkeen ja oman kinkyyden kokonaisvaltaisen hyväksymisen aloittamisen, sekä ylipäätäisen aktiivisen tiedostamisen jälkeen, dissonanssi ei toki ole poissa. Mutta se on muuttanut muotoaan; nyt se on enemmänkin ongelmallinen suhteessa esimerkiksi omiin elämäntavoitteisiin ja ihmissuhteisiin, mutta ei omaan arkielämään. Pienemmässä mittakaavassa varmaan useampikin saattaa tunnistaa jonkinasteiset ristiriitatilanteet varsin kutkuttaviksi ja kiinnostaviksi, oli se sitten kokemus salaisesta kaksoiselämästä, pantaa koskevien potentiaalisesti kiusallisten kysymysten kiertämiseen valmistautumisesta tai ennen sessiota äärikonservatiivisesti pukeutumisesta, tietäen edessä odottavan kuitenkin enemmänkin kohtuullisen huokeahintaiselle alan ammatti-ihmiselle sopivampien aktiviteettien harrastamista.

Voisin kai määritellä asian niin, että omalla kohdallani kyse onkin siitä, kuinka intensiivisestä, kokonaisvaltaisesta, kognitiivisesta dissonanssista on kyse. Sen alkaessa määrittää koko arkielämää, voidaan puhua käytännössä ahdistuksen kaltaisesta, stressaavasta olotilasta, mutta oikeassa kontekstissa ja mittakaavassa, taikka kinkysuhteessa, se mahdollistaa myös ihmisenä ja kinkynä kehittymiselle otollisen epämukavuus- ja uudelleenmäärittelyäalueen syntymisen. Oli sitten kyse omien piirteiden ja rajanvetojen juurisyiden kyseenalaistamisesta tai vahvistamisesta, ennakkokäsitysten tai olettamusten kumoutumisesta tai oman pystyvyyden uudelleenarvioinnista rajoja täydellisen onnistuneesti venyttäneen kokemuksen jäljiltä.

Varsinaisesta ahdistuksesta on toki myös kyse monessa asiassa, niissä oikeasti kipeissä ja vaikeissa ristiriidoissa, jotka juontavat juurensa johonkin liian suureen ja tärkeään tai jotka ovat alkaneet juurtua turhankin syvälle ihon alle. Kenties osa näistä asioista on sellaisia, jotka oikeasti määrittävät kovia rajoja ja rajanvetoja, tai jotka pitäisi pystyä työstämään ennen kuin olisi edes aiheellista puhuakaan todellisista rajoista. Sanoisin, että ahdistuksesta on kyse silloin, kun ristiriita on jotain hallitsemattomampaa, ulkoapäin tulevaa, kohtuutonta, riittämättömyyden tunnetta synnyttävää ja armotonta. Tästä syystä myöskään en näkisi domilta tulevia, vaikkakin hetkessä kohtuuttomilta tuntuvia, vaatimuksia ahdistavina, koska tilannetta määrittävä konteksti on kuitenkin perimmiltään hyväksyvä ja positiivinen. Eli käytännössä, sellaiset oikeasti ahdistavat asiat harvemmin ovat millään tasolla omassa hallinnassa (vrt. d/s-suhteessa vapaaehtoisesti eläminen ja siinä tottelu), joten olen yrittänyt kysyä itseltäni sitä, onko ahdistus silloin tosiaankaan kaiken vaivan tai elämää hallitsevuuden väärti, kerran se on jotain, mille en voi muuta kuin pyrkiä uudelleenarvioimaan omaa suhtautumistani siihen?

Eli pitkän ja epäolennaisuuksiinkin kenties sortuneen ja ahdistuksen perimmäiseen olemukseen lipsahtaneen jaarittelun lopputulemana vastaus alkuperäiseen kysymykseen: Piirteeni on aiheuttanut minussa valtavaa, suorastaan luita murskaavaa ahdistusta, mutta alan olla kohtuullisen massiivisissa määrin täydellisen kyllästynyt asiaan. Jaksan päivä päivältä välittää siitä, tai eri tavoin ajattelevien mielipiteistä, vähemmän. Ajoittaisia aallonpohjia on odotettavissa, vielä pitkäänkin, mutta suunta on selkeästi oikea.

Toisin sanoen, ahdistus on ja pysyy, mutta se alkaa olemaan päivä päivältä, omasta alistussuhteesta saatujen henkisten resurssien; tuen ja hyväksynnän, sekä muutenkin oman aktiivisen kinkyelämän elämisen ja rakentamisen myötä, epäolennaisempaa, irrelevanttia. Ehkä jonain päivänä jopa suorastaan herttaisen yhdentekevää.

[JoeMan]

Ei mua ole kyllä tämä kinky puoli ahdistanut. En ole asiaa juurikaan huudellut tutuilleni joten aika pitkälti olen asian kanssa kaapissa ja ihan hyvä niin, ei sitä olekaan tarvetta tiedottaa. Pelästyköön perikunta sitten kun siivoavat kaappeja .Olen ollut tietoinen sen olemassaolosta jo teinistä lähtien mutta tarkemmin päässyt tutustumaan koko puoleen vasta lähempänä keski-ikää. Harmitusta ja pientä ehkä ahdistukseksi sanottavaa taas on aiheuttanut kumppanin löytyminen joka olisi mono vailla pariaan niin kuin itsekin. Tuntuu että se parisuhteen muoto on kovin vähäisellä edustuksella näissä piireissä.
No, ehkä sopiva jossain kohti tulee vastaan

[Fluid]

Todella vähäistä on ollut ahdistus, jos sitä on ollut lainkaan. Nuo omat dominointitaipumukset heräilivät jo hyvin nuorena samoihin aikoihin muun seksuaalisuuden kanssa, elleivät jopa jo aiemmin. Välillä on toki mietityttänyt mieluisan kumppanin löytymismahdollisuudet, eritoten nuorena ja epävarmana kun kinkyjutut olivat muutenkin paljon enemmän marginaalissa, mutta nykyään ei oikeastaan sekään.

[D79Mies]

Kinkyys ei ahdista. Se ahdistaa että vain todella harva kanssakinky etsii monogaamista parisuhdetta.

Kyllähän meitä on täällä, mutta ns. markkinoilla olo voi toisinaan jäädä melko lyhytaikaiseksi juuri monogaamisista syistä.

[zIggy]

Ahdistaa paljonkin. Ei se, että olen kinky, vaan se, etten tiedä, uskallanko koskaan toteuttaa itseäni, kiitos vanilja-avioliiton.

[Mies maalta-69]

Ahdistaa lähinnä se, että tämä livessä on niin haastava fetissi. Onneksi on netti. Sitten se, että alistavia naisia on aina liian vähän.

[Zmrzlina]

Välillä mietityttää, miten sovittaa mieltymyksensä toisen ihmisen mieltymyksiin. Sellainen "täysmatch" tuntuu liki tilastolliselta mahdottomuudelta

[Dean]

Kyllä se nuorempana vähän ahdisti. Paitsi että deittailu on muutenkin haastavaa, niin nyt piti rasti tulla myös ruutuun: "honey, mun pitää antaa sulle piiskaa."

Mutta löysin kuin löysinkin kokeilunhaluisen tytön, joka ei ollut koskaan saanut piiskaa keneltäkään. Nykyään olen erittäin kiitollinen sadistisesta suuntautumisestani. Tuntuu, että se osaltaan ylläpitää kipinää parisuhteessamme. Monet tutut ovat eronneet, me emme.

[Halko7]

Meillä on täällä myös aihe "Häpeätkö fetissejäsi tai kinkyyttäsi? Olisiko vaniljana helpompaa?" joka on kai aika samanlainen kuin tämäkin - etenkin tuon loppukysymyksen osalta - ja sitä olen vuosien mittaan silmäillyt. Muistan kun muutama vuosi sitten meinasin vastata siihen että ei tarvi hävetä kun ei kerro kelleen ja on kaapissa. Ne muutamat vuodet ovat menneet ja nyt on tämä ahdituskysely, ja täytyy sanoa että mieli on muuttunut ja etenkin viimeisen vuoden aikana ja kyllä ahdistaa. Välillä niinkin paljon että mietin johtuuko rinnasta puristaminen korvien välistä vai miedosta pumppuviasta.

Mulle on ollut aina todella vaikea kertoa mitä haluan kammarissa, jopa niin vaikea että vaikka yksikin lyhytaikainen anything_goes -tyttöystävä suoraan kysyi eräästä asiasta niin naurahdin vain että ei nyt sentään - ja kuinka paljon mä just sitä asiaa olisin halunnut. Vuosien mittaan on tullut haalittua aikamoinen repertuaari kaikenlaisia kiinnostuksen aiheita kuten lukuisat materiaalifetissit, sekä D:n että S:n asema D/S kuviossa, cuckolding ja sissyily ja you name it. Nykyisessä, 10 vuotta kestäneessä suhteessa sain kuitenkin jo alkumetreillä sen verran kylmää vettä niskaan ihan vaniljatoiveistakin että tuota kiinnostusvalikoimaani en ole edes ottanut puheeksi. Tuo ei nyt kuitenkaan siinä alussa tuntunut niin suurelta jutulta että olisi kannattanut kuopata koko homma, mutta koska kiinnostuksenkohteet senkun lisääntyivät niin vaikeammaksi on mennyt.

Viimeisen vuoden-parin aikana asia on sitten alkanut vaivata mua jo ihan todella paljon, lähes aina kun olen yksin tekemättä mitään (eli pääasiassa kun ajan autolla tai valvon yöllä) ajatukset ajautuvat noiden pariin aika nopeasti. Vuorokauden muina hetkinä olen kuin Elastinen hammastahnamainoksessa, eli ei tämä asia mua vielä kanveesiin ole vienyt mutta kyllä mä välillä mietin että pitäisikö mennä hoitoon. Ei tämä suhde nyt kaikilta muilta osinkaan täydellinen ole, kunhan vaan on tällainen arkisuhde, mutta kuten tuolla aijemmin jo kirjoitin niin en mä ole näitä asioita saanu koskaan kerrottua 'helpollekaan ihmiselle' joten tämä pääasiallisin ongelmani ei kyllä vaihtamallakaan paranisi.

Eli vastaukseni otsikon kysymykseeni on nykypäivän tavalla ilmaistuna että 8/10

[Gamygym]

Kun lähdin ensimmäisen kerran tutkimaan omaa seksuaalisuuttani teini-iän kynnyksellä, koin ensimmäiseksi lähinnä lapsekasta uteliaisuutta. Myöhemmin se vaihtui häpeään, piilotteluun ja syyllisyyteen. Sitomisleikit ja kidutuskeskustelut eivät olleetkaan muista yhtä kiinnostavia, eivät myöskään erikoiset "vitsini". Ikätoverit sitten heille tyypillisesti kutsuivat sairaaksi. Tämän uskoin, koska kiihotun todellisten historiallisten kidutustapahtumien, murhien ja raiskausten kuvauksista. Kun psykologi huomautti, ettei fetisseissä ole mitään pahaa, kunhan pysyy turvassa, yllätyin.

Ensimmäisten suhteiden hoiperteluja voi tuskin laskea aidoksi BDSM-seksiksi. Teini-iän kokeiluista oikeasti koen syyllisyyttä. Kerran laitoin entisen kumppanini kuristamaan niin, että melkein taju lähti. Hän ei ollut ihmisenä kovin kypsynyt, joten ei välttämättä ihan käsittänyt, mitä oli tuolloin tekemässä. Tajusin ensimmäisen parisuhteen aikana, että olen masokisti ja brat. Kinky seksi näin yleensä tuntui vaniljaseksiä paremmalta, kinky porno ja muu eroottinen viihde säväyttää ihan eri lailla.

Nyt masennuksen jälkeen kiinnostus seksiin on palannut. Jossain määrin häpeän silti omaa kinkyyttäni. Olen sinkku, enkä ole irtopanoihmisiä. Olen harkinnut bileisiin lähtemistä ja miittejä, mutta senkin suhteen olen hieman epävarma. Tuntuu, että siinä on vieläkin jotain hävettävää, ettei minun nyt sellaista pitäisi ajatella. Järjellä ajatellen ja foorumia selaten fantasioissani ei ole mitään kovin kummallista.

Lähinnä pelkään sitä, miten paljastunut kinkyys vaikuttaisi ystävyyssuhteisiini. Mulla on pari tuttavaa, jotka ovat avoimesti erittäin kinkyjä sekä olleet pitkään piireissä. Satuimme muuttamaan samalle paikkakunnalle, joten tulevissa bileissä mahdollisesti törmäämme. Näin vasta-aloittelevana kinkyilijänä se ahdistaa eniten. Sen paljastaminen, että on aina ollut kaltaisensa. Muuttuisiko se tapa, jolla he näkevät minut?

Voisi ehkä olla vapauttavaa avautua ja keskustella aiheesta näiden ihmisten kanssa, mikäli he ovat vastaanottavaisia. Ennemmin tai myöhemmin mun täytyy löytää samankaltaisia ihmisiä. Asia paljastuisi joka tapauksessa. Epäilen, etten todella olisi onnellinen vaniljasuhteessa.

[HuulillaPiirrettyM]

Kun lähdin ensimmäisen kerran tutkimaan omaa seksuaalisuuttani teini-iän kynnyksellä, koin ensimmäiseksi lähinnä lapsekasta uteliaisuutta. Myöhemmin se vaihtui häpeään, piilotteluun ja syyllisyyteen. Sitomisleikit ja kidutuskeskustelut eivät olleetkaan muista yhtä kiinnostavia, eivät myöskään erikoiset "vitsini". Ikätoverit sitten heille tyypillisesti kutsuivat sairaaksi. Tämän uskoin, koska kiihotun todellisten historiallisten kidutustapahtumien, murhien ja raiskausten kuvauksista. Kun psykologi huomautti, ettei fetisseissä ole mitään pahaa, kunhan pysyy turvassa, yllätyin.

Ensimmäisten suhteiden hoiperteluja voi tuskin laskea aidoksi BDSM-seksiksi. Teini-iän kokeiluista oikeasti koen syyllisyyttä. Kerran laitoin entisen kumppanini kuristamaan niin, että melkein taju lähti. Hän ei ollut ihmisenä kovin kypsynyt, joten ei välttämättä ihan käsittänyt, mitä oli tuolloin tekemässä. Tajusin ensimmäisen parisuhteen aikana, että olen masokisti ja brat. Kinky seksi näin yleensä tuntui vaniljaseksiä paremmalta, kinky porno ja muu eroottinen viihde säväyttää ihan eri lailla.

Nyt masennuksen jälkeen kiinnostus seksiin on palannut. Jossain määrin häpeän silti omaa kinkyyttäni. Olen sinkku, enkä ole irtopanoihmisiä. Olen harkinnut bileisiin lähtemistä ja miittejä, mutta senkin suhteen olen hieman epävarma. Tuntuu, että siinä on vieläkin jotain hävettävää, ettei minun nyt sellaista pitäisi ajatella. Järjellä ajatellen ja foorumia selaten fantasioissani ei ole mitään kovin kummallista.

Lähinnä pelkään sitä, miten paljastunut kinkyys vaikuttaisi ystävyyssuhteisiini. Mulla on pari tuttavaa, jotka ovat avoimesti erittäin kinkyjä sekä olleet pitkään piireissä. Satuimme muuttamaan samalle paikkakunnalle, joten tulevissa bileissä mahdollisesti törmäämme. Näin vasta-aloittelevana kinkyilijänä se ahdistaa eniten. Sen paljastaminen, että on aina ollut kaltaisensa. Muuttuisiko se tapa, jolla he näkevät minut?

Voisi ehkä olla vapauttavaa avautua ja keskustella aiheesta näiden ihmisten kanssa, mikäli he ovat vastaanottavaisia. Ennemmin tai myöhemmin mun täytyy löytää samankaltaisia ihmisiä. Asia paljastuisi joka tapauksessa. Epäilen, etten todella olisi onnellinen vaniljasuhteessa.

Hei, kattelin jo tuota toista ketjua jossa asiaa tuumailit.
Villi veikkaus, ellet hirveästi ole porukanpaineessa näitä kinkytuttujasi sairaiksi haukkunut niin veikkaan että jos vähän vilautat niin suhtautuminen muuttunee, muttei varmasti negatiiviseen suuntaan. Varsinkaan jos ovat mainitsemasi mukaan kovasti avoimia itse, puheeksi vaan tai sit bileisiin moikkailemaan.

Mitä vaniljaan tulee. HC vanilja, no limits -never again. Kyllähän siellä pärjää, mutta pitkä keikka on tänne neljäänkymppiin asti vähän joskus jotain ja "vittu sä oot sairas" tyylillä rämpiä. Ja ei, en edes ole ollut varsin sairas, mitä nyt jutut joskus lähtee laukalle, mutta lähtee sille ihan ilman kinkykulmaakin, pimeää ja oudohkoa, mut iomeisen hauskaakin. Itseesi suosittelen tutustumaan, turvallisesti ja rauhassa, osumaa tarjotaan varmasti, niin kinkyjen kun vaniljoiden toimesta, mut sitä tulee silti vaikka tekisi melkein mitä vaan, negatiiviset ihmiset suosittelen heivaamaan hiiteen aikalailla heti, ne jotka eivät sinua sinuna hyväksy, ellet itse ylittele rajoja jotka tekee sen aiheelliseksi kyseenalaistaa. Tähän perään iloisuutta siitä mitä psygosi sanoi, tohon edelliseen rajan ylitykseen sama, kaikki on ok, kun kaikki on ok, ellei ajatuksista ja toimista ole muille haittaa (kaverien ja suvun mainehaitat on vaan plussaa) niin ei ole syytä ahdisteloitumiselle. Hyvä sanoa, mut ehkä sitä olisi itsekin kaivannut joltain jo aikaa sitten. Tääktä sitä ymmärrystä löytyy, mutta otti aikansa itsellä, tosin nyt kun mietin, ehkä aivan hyväkin, olisi saattanut keskenkasvuisuuttaan saada paljonkin vahinkoa aikaan. Tähän täytynee lisätä että vaikka vastaanottaminenkin on kiinnostanut ja kiinnostaa, niin antavana osapuolena saa osakseen myös aika herkästi karsastusta jos vaniljoille jästimaailmassa lähtee avaamaan itseään. No karsastelkoon.

Kaikkea hyvääja onneakin matkaan, rohkeasti vaan viisaita päätöksiä ja harkintaa ei selkeästi puutu. Toivotan tervettulleeksi matkalle, joka tulee olemaan todella mielenkiintoinen ja antoisa, lähdet sille nyt tai vähän harmitellen vasta 20-vuoden päästä, tämä jano ei sammu, se yltyy.

-HPM

"Ja katson suoraan aurinkoon
Se pimeydessä hehkuu
Ja tunteet jäätyneinä
Katson kuiluun sisälläni
Ei porttia, ei ikkunaa
Ei siihen paikkaan kulkua
Ei sinne vielä nää
Vaik' eletty on puoli elämää"

[pihkura]

Tälleen pitkän kinkyliiton jälkeen uuden etsiminen on kyllä jossain määrin ahdistavaa. Kun itse on jo tietyillä tavoilla paikoilleen jämähtänyt, ja niiden rajoitteiden kanssa pitää vaan elää, niin sitten kun siihen lisäksi pitäisi löytää sopivasti mieleltään vinoutunut yksilö kumppaniksi, niin aika lailla hiljaisuutta inboksi on kyllä täynnä.

Että on tässä ihan oikeasti sellainen ahdistava ajatus käynyt useinkin mielessä, että tässäkö tää oli. Vaikka nämä piirteet ovat paljon antaneet, niin olisi kyllä helpompi olla, jos aivojen mielestä satunnainen suihinotto olis jo ihanan kinkyä.

[haiku]

Itse piirre ei aiheuta ahdistusta, mutta asiat sen ympärillä aiheuttavat. Oman kinkyyden tajuamiseen meni hyvä tovi, ja olen sen jälkeen pitänyt sitä taka-alalla ja piilossa niin pitkään, ettei siitä puhuminen tunnu hyvältä ajatukselta edes turvallisessa tilassa. En ole uskaltanut tuoda aikaisemmissa, pitkissäkään, suhteissa toiveitani esiin tai osannut pyytää seksuaalisuuteen liittyviä asioita kumppaneilta suoraan siinä pelossa että tulisin nolatuksi. En ihan tiedä miksi, olen ollut ihan rakastavissa ja useimmin myös tasapainoisissa suhteissa. Jokin siinä on estänyt, pelko siitä etten osaa sanallistaa toiveitani tai olisin "liian outo".

Toivoisin voivani keskustella samanmielisten ihmisten kanssa siitä miten he ovat käsitelleet oman kinkyytensä hyväksymistä ja/tai löytäneet seuraa kinkyyden toteuttamiseen kun vaikeutena on se kaiken peruskivi, eli omien tarpeiden, halujen ja toiveiden kommunikointi. Mutta sitten: miitteihin tuleminen pelottaa, koska en tiedä osaisinko tai edes haluaisinko sittenkään puhua asiasta joka on ollut niin pitkään vain minun. Pelkään myös törmääväni tuttuihin, jolloin erittäin yksityinen asia paljastuisi kun en ole voinut valmistautua siihen.

Siis, en sanoisi että tämä piirteeni aiheuttaa ahdistusta - omassa mielessäni se tuottaa paljonkin iloa. Sen ympärille fyysiseen maailmaan keräämäni outo sosiaalinen ahdistus ja epäluulo aiheuttaa, ja myös surettaa. Ehkä matka on vielä kesken?

[Viettelys]

Nykyään ei ahdista.

Aiemmissa parisuhteissa ahdisti, koska kinkyys yritti puskea läpi mutta entiset kumppanit kyseenalaistivat asiaa. "Miksi sä haluat, että mä sidon sut?"