Mutta mihin katoavat ikääntyvät subit ja Domit?
Eivät he mihinkään katoa – he vain muuttuvat näkymättömiksi. Osa vetäytyy parisuhteisiin, osa yksityisyyteen, osa nuorikeskeisen ilmapiirin tieltä. Domit luulevat, ettei subeja ole. Subit luulevat, ettei Domeja ole. Todellisuudessa he etsivät toisiaan, mutta eivät enää kohtaa.
Tämä ei ole yksilön ongelma, vaan yhteisön peili. Tilaa pitäisi olla kaikille: nuorille, jotka tuovat energiaa ja uudistusta, sekä ikääntyville, jotka tuovat tietoa, turvaa ja historiaa. Yhteisö, joka arvostaa vain nuoria, kaventuu. Yhteisö, joka sallii erilaiset ikäpolvet, vahvistuu.
Ikääntyminen ei ole katoamista. Se on muistutus siitä, että halu, roolit ja dynamiikat voivat säilyä läpi elämän – jos yhteisö vain antaa siihen tilaa.
Väistämättä ajan myötä mihin tahansa kulttuuriin, myös ja ehkä etenkin pienois/ala/vastakulttuuriin, tulee kerroksia, kuten myös tapahtuu eroja ja liittymisiä. Kuva siitä, millainen ko. kulttuuri, tässä tapauksessa skene, on, keitä siellä on, mitä puuhataan ja mikä on tärkeää, vaihtelee kerroksittain ja myös yksilöstä toiseen.
Olennaista on huomata, että kulttuuri systeeminä ei ole kuin kone, joka "pyörii" samanlaisena, kunnes aikanaan särkyy ja lakkaa olemasta, mutta ei myöskään ole olemassaololtaan kuin eliöyksilö, joka lajinsa mukaisin ehdoin syntyy, kasvaa, kukoistaa ja kuolee. Helposti haetaan vertauskohtia näistä omasta arkikokemuksesta tutuista systeemeistä.
Vaikeampi, mutta myös selitysvoimaisempi kuva kulttuurista voi olla esimerkiksi muurahaispesä, jonka dynamiikkaan kuuluu erilaisia rooleja, mutta myös se, että pesästä voi lähteä "siirtolaisia" perustamaan uutta yhteisöä, ei välttämättä kovin kauas, mutta olennaisesti kuitenkin erilleen "alkukodista". Edelleen on kysyttävä, onko tällaista alkukotia jossakin. Todennäköisesti ei: on alakulttuuriyhteisöjä, jotka ovat tuoneet julkisesti esille piirteitä, jotka nyt totunnaisesti liitetään vaikka BDSM:ään tai fetisseihin, mutta eivät ne silti mitään ensimmäisiä alkuja ole.
Toisaalta on vaikea kuvitella, että vaikkapa nykyiset piiskaleikkien ystävät samastaisivat laajasti itseään 1200–1400-luvuilla vaikuttaneeseen ruoskijaliikkeeseen, flagellantteihin, piiskapalveluja sisältäneeseen bordellikulttuuriin Britanniassa, tai vaikka 1900-luvun alkupuoliskon Suomessakin esiintyneisiin uskonnollisiin piiskanheiluttajiin. Sen sijaan on helpompaa kuvitella jokin pieni "kerho", joka muodostui tällaisen aktiviteetin ystävistä, mutta josta ei ole ymmärrettävästi jäänyt nykyaikaan säilyneitä jälkiä ja jota siksi ei tulla ajatelleeksi eikä ole mielekästäkään ajatella suoranaisena esikuvana.
Helsingin Sanomissa ilmestyi viime vuonna artikkeli
Vallaton 'lesboyhteisö' kukoisti 1800-luvun Helsingissä (Erika Mäkelä, HS 25.8.2024, A14-A16, nettiversion otsikko on nykyään häveliäästi "Salattu rakkaus", mutta löytyy myös haulla "Helsingissä kukoisti lesboyhteisö"). Tuosta jutusta käy hyvin ilmi, miten kuva yhteisöstä on hahmottunut vasta vähitellen paneutuneen tutkijatyön tuloksena todennäköisten avainhenkilöiden kirjeenvaihtoja tutkien. Vastaavasti, myöskään vanhemman ajan mahdolliset "piiskaleikkikerhot" eivät löytyisi ilman intensiivistä penkomista, johon tarvittaisiin jokin johtolanka.
Mr Birch
p.s. Juice Leskinen parodioi tällaista historian tutkailua Isoisän olkihattu-kappaleesta tekemällään mukaelmalla
Isoisän hinttipussi. Sanoituksessa on karmeaa stereotypiointia, mutta myös ihan kunnon pohdintaa vertaispaineesta, ulkopuolisuudesta ja omien kiinnostusten kätkemisen pakosta.
Tuoreimmat viestit
