Olen tätä aihetta miettinyt varsin paljon elämäni aikana. Ja ehkäpä juuri sitä että olenko aina ollut tällainen ja tykännyt tietyistä asioista, vai onko ne asiat traumojeni aikaansaannosta. En tiedä, eikä sillä kai lopulta ole edes merkitystä. Koska joka tapauksessa minä olen se mikä nyt olen ja tykkään asioista joista tykkään.

Traumojen olemassa olo häiritsee toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän elämää ja samalla seksuaalisuuttani ja sen toteuttamissa kaikissa minulle mieluisissa muodoissa. Mutta elämä on.

Pitää vaan löytää just itselleen sopivia ihmisiä ja kommunikoida avoimesti. Opetella tuntemaan itseään, halujaan ja kertoa niistä rehellisesti. Joko sitä sit löytää jonkun jonka kanssa olla ja leikkiä, tai sitten ei löydä.

Elämä on riskibisnes. You win some and you loose some.

Tuosta se lähtee kehittymään

Tämä olisi nyt maanantiana.

Tänään tavataan Kaislassa klo 15. Nähdään iltapäivällä!

Today, Kaisla 3pm. See you there!

Ihan hyvää pohdintaa tässä ketjussa. Tosiaan kaiken taustalla ei välttämättä ole selkeitä traumoja, mutta jotain muuta. Esim. mulla on ollut aina hirveän ujo rakko. Jos muita ihmisiä on paikalla niin kusta ei kertakaikkiaan saa ulos. Minusta ainakin tuntuu että tämän asian pähkäily on saanut aikaan pissafetissin. Koska toisen läsnäollessa pissaaminen on ollut aina mission impossible, niin ajatus yhdessä pissailusta on alkanut jopa kiihottaa. Kuinka hyvältä se voisikaan tuntua. Viime vuosina olen yrittänytkin etsiä harjoittelukaveria. Ongelmaksi muodostuu sitten kuitenkin ne lapsuuden traumat, joiden vuoksi muiden miesten kanssa touhuilu ei onnistu.(ujo rakko oli jo ennen näitä traumaattisia vaiheita) Eli harjoittelukaverin pitäisi olla naispuolinen. Miehiä löytyisi, mutta naisia ei. Ja onhan se ymmärrettävää että naisia varmasti epäilyttää lähteä mukaan tällaisiin pervoiluihin.