Kun Dominoiva Mies itkee

[Index]

Siinä miten domin/miehen heikkoihin hetkiin suhtaudutaan, punnitaan mielestäni osallisten kypsyys ja aikuisuus.

Välillä kysellään sen perään, mitä olisi 'toksinen feminiinisyys'. Minun mielestäni se on sellaisia naisilta miehiin kohdistuvia vaatimuksia, jotka eivät anna tilaa miehen heikkoudelle ja tunteiden näyttämiselle, kuten itkulle ja avun tarpeelle. Kliseinen käsitys on, että ne 'miehen mallit' välittyvät isältä pojalle ja kaveripiireissä, mutta oman kokemukseni mukaan niitä opitaan myös naisten puheista ja naisystävien reaktioista.

Tai sitten toksinen feminiinisyys on sitä, että jumiudutaan omaan sukupuoleen kohdistuviin stereotypioihin. Ihan samalla tavalla kuin toksinen maskuliinisuus. Yleisesti ottaen voisi puhua sukupuoliroolien toksisuudesta. Tässä esimerkissä mainittu ilmiö olisi minun mielestäni pikemminkin toksisen maskuliinisuuden tyrkyttämistä toiselle.

*nusbaa pilkkua*

Näissä sukupuolittuneissa haittajutuissa on ainakin jossain määrin sellainen ero, että huonoilla naisen malleilla aiheutuu yleensä haittaa lähinnä naisille itselleen (esim ulkonäköpaineet) kun taas huonoilla miehen malleilla on haittavaikutuksia myös muihin (esim seksuaalinen häirintä). Siksi minä määrittelisin sen toksisen feminiinisyyden näin päin.

*pitää pilkkua kiinni ja nusbaa oikein kunnolla*

Mut ihan ok noinkin.


Jos ei ole kohdannut heikkouttaan, käsitys vahvuudesta on illuusio. Järven syvyyttä ei voi tietää ilman kontaktia pohjaan. (Menipä syvälliseksi.  )

[marionilla]

Kiitos tästä kolumnista.

Ajattelen että meillä kaikilla, oli sukupuoli tai rooli mikä tahansa, on oltava lupa näyttää tunteita.  Meillä kaikilla  on omat pehmeät kohtamme ja väsymisen ja surun hetket ja ajattelen, etta on vahvuutta tunnistaa oma herkkyys ja tarvitsevuus. Sallia ne itselleen ja toiselle. Uskaltaa kääntyä ja kurottaa toista ihmistä kohti. Se vaatii joskus aika paljon rohkeutta.

Ja miten arvokasta ja luottamusta herättävää on se, jos toinen avaa myös tätä puolta itsessään. En kavahda toisen itkua tai sitä jos toinen avaa omia kipupisteitään. Ja miten tärkeää itselle on ollut myös saada olla heikko ja tulla kannatelluksi silloin kun sitä tarvitsee.

Olen viime aikoina miettinyt paljon näitä toksisia sukupuolirooleja, että onko tämä vielä osiltaan sotavuosien perua meissä suomalaisissa, että selviytyäkseen vaikeasta sota-ja jälleenrakennusajasta on pönkitetty mallia että "tosimiehet" ei sorru eikä itke ja että "tosinaiset" tekee hammasta purren eikä valita ja tätä mallia, näin karkeasti yleistäen, on jääty siirtämään eteenpäin.
Mutta muutosta tapahtuu kun tehdään töitä paremman tunneilmapiirin ja sallivuuden eteen.

Ollaan ihmisiä toisillemme.
Ollaan iloksi, nautinnoksi, tueksi ja lohduksi toisillemme.
Jokainen meistä tarvitsee sen hyväksyvän katseen ja yhdessä täällä kasvetaan.
 

[Fia]

Jäin vielä miettimään itkemättömyyttä.

Ite oon nyt tässä ollu aikani hyvin suuren surun äärellä. Ja niin nainen kuin olenkin, kovin paljon en ole saanut itkettyä. Olen itse asiassa ollut niin kuivin silmin, että on ihan hävettänyt. Koska naiselta taas sitä itkua jopa odotetaan. Ehkä mieheltäkin jo odotettaisiin tässä tilanteessa.

Vaan minkäs teet kun ei itketä. Tai itkettää, mutta ei vaan tule itkua. Haluaisi itkeä, mutta ei vaan pysty.

Suru on kummallista. Ei se aina tule niin kuin leffoissa.
Joskus suru tulee vitutuksena. Suorana huutona ja kirosanoina. Joskus suru tulee apatiana. Sohvalla nukuttuna viikkona ja Netflixin tuijotuksena näkemättä mitään. Joskus suru hukkuu työhön, joka on niin raskasta, ettei pysty ajattelemaan muuta. Joskus surua voi juosta lenkillä pakoon. Joskus ainoa tapa surra on pyytää ystävältä selkäsaunaa. Joskus suru vain on. Kulkee kaupungilla vieressä vaikka vilkutat tutuille kuin ei mitään.

Ei kai kuitenkaan ole väärää tapaa surra.
Itkipä eli ei.

Ja tukea tarvitsevat nekin, jotka eivät itke.
Miehet. Naiset. Ihmiset.

[PuolivilliNaaras]

Siinä miten domin/miehen heikkoihin hetkiin suhtaudutaan, punnitaan mielestäni osallisten kypsyys ja aikuisuus.

Välillä kysellään sen perään, mitä olisi 'toksinen feminiinisyys'. Minun mielestäni se on sellaisia naisilta miehiin kohdistuvia vaatimuksia, jotka eivät anna tilaa miehen heikkoudelle ja tunteiden näyttämiselle, kuten itkulle ja avun tarpeelle. Kliseinen käsitys on, että ne 'miehen mallit' välittyvät isältä pojalle ja kaveripiireissä, mutta oman kokemukseni mukaan niitä opitaan myös naisten puheista ja naisystävien reaktioista.

Tai sitten toksinen feminiinisyys on sitä, että jumiudutaan omaan sukupuoleen kohdistuviin stereotypioihin. Ihan samalla tavalla kuin toksinen maskuliinisuus. Yleisesti ottaen voisi puhua sukupuoliroolien toksisuudesta. Tässä esimerkissä mainittu ilmiö olisi minun mielestäni pikemminkin toksisen maskuliinisuuden tyrkyttämistä toiselle.

*nusbaa pilkkua*

Näissä sukupuolittuneissa haittajutuissa on ainakin jossain määrin sellainen ero, että huonoilla naisen malleilla aiheutuu yleensä haittaa lähinnä naisille itselleen (esim ulkonäköpaineet) kun taas huonoilla miehen malleilla on haittavaikutuksia myös muihin (esim seksuaalinen häirintä). Siksi minä määrittelisin sen toksisen feminiinisyyden näin päin.

*pitää pilkkua kiinni ja nusbaa oikein kunnolla*

Mut ihan ok noinkin.


Jos ei ole kohdannut heikkouttaan, käsitys vahvuudesta on illuusio. Järven syvyyttä ei voi tietää ilman kontaktia pohjaan. (Menipä syvälliseksi.  )

Olisi kovin hämmentävää, jos toksinen feminiinisyys ei liittyisi feminiinisyyteen. Kaikkea ei tarvitse määritellä miesten kautta. Toksisen feminiininen piirre olisi tietysti asettautua syrjään ja hyväksyä toissijainen rooli.

Mut joo, tämä riittänee aiheesta minun osaltani.

*sormeilee pilkkua hellästi*

[mirbe]

Olipa dominoiva tai ei, niin mielestäni miehelläkin on oikeus näyttää tunteensa. Arvostan ihmistä, joka kykenee näyttämään olotilansa ja on aito kaikkineen. BDSM-jutuissa molemmin puoliset tunteen purkaukset voivat myös lujittaa suhdetta, kuten tavallista ystävyyssuhdettakin. Jos dominoiva mies itkee, se tekee ihmisestä inhimillisemmän ja tuo esiin sen realiteetin, että hänelläkin on tunteensa.

[DoMister]

Kiitos tarpeellisesta kirjoituksesta ja kaikista erinomaisista kommenteista. Erityisesti Fian kommentti upposi. Kokonaisuutena puhutteleva aihe - ehkä enemmän kuin sen edes kuuluisi olla?

Sukupuolesta riippumatta, en näe miksi kahden aikuisen välillä sen pitäisi olla jotenkin epätavallista jos toisella on huono päivä tai surkea fiilis ja tulee itku - koen tunteiden osoittamisen myös yhtenä luottamuksen osoituksen ilmentymänä. Ja niiden kätkemisen taas vastaavasti ongelmallisena indikaattorina siitä että jotain puuttuu.

Ei pitäisi olla erikseen tarvetta nostaa miehistä herkkyyttä tai herkistelyä jalustalle - mutta ei myöskään lytätä sitä.

[PeterFlo]

Moi

Tippa silmäkulmassa on inhimillisyyttä, mutta ämpärillisen vollottava DomM ylittää jo uutiskynnyksen:) Ei siitä kauan ole, kun vetisin silmin kotiin ajoin, mutta mahtui siihen muitakin tunteitakin ja paljon. Jos en tuntisi mitään, olisi aika lopettaa nämä hommat.

Tunnen, siis olen ja elän.

Ja kovin kauan ei kannata asioita vatvoa, jos ei vatvottavaa ei ole. Itsensä itkettämisessä loputtomiin ole järjen häivää eikä auta ketään. Korkeintaan satuttaa lisää.

[Voitto]

Nauttikaa elämästä vaikka itkien jos siltä tuntuu. Meitä mahtuu tänne onneksemme monenmoista sukankuluttajaa ja kun antaa tilaa ja aikaa sille toiselle vaikka vähän erilaiselle kuin mitä itse olet niin hyvä tästä kaikille tulee.

[nicolaus]

Miksi itkeä?

Onko itku ainoa tapa käsitellä pettymyksiä, epäonnistumisia, kritiikkiä, haukkumista?
Entä suuttuminen? Suuttunut torjunta, jota seuraa aamulla mietiskelyvaihe, jolloinka torjunta vaihtuu itsekriittisyydeksi. Siinä menee pari päivää tai viikkoa ja asia on käsitelty. Joskus seurauksena on oppiminen, joskus elinikäinen vihanpito.

Miksi miehen pitäisi käsitellä tunteitaan kuten naisen? Miksi miehisyys ja miehiset tavat ovat kiellettyjä?

Tuska asioiden mennessä päin seiniä, miksi se pitäisi itkeä pois? Miksei astua sivuun, hiljentyä, katsoa ja miettiä, tehdä johtopäätös sekä toimia sen mukaan. Miten itku voisi toimia paremmin?

Ja kyllä, luen itseni perinteiseksi dominoivaksi mieheksi. Bdsm on minulle seksiä. Raaka piiskaus saa minut hymyilemään nautinnosta. Subin kärvistely vaihtoehtojen edessä hykerryttää minua. Epävarmuuden ja nöyryytyksen pelon aistiminen juovuttaa minut.
Miehiä minusta ei ole sitomaan, hädintuskin kykenen opastamaan mitenkä köysi jatkaa miehen päällä matkaansa.

[Fia]

Pointti ei tainnut olla, että miesten välttämättä pitäisi itkeä, vaan että aina joskus jotkut miehet - jopa jotkut dominoivat miehet - itkevät, ja se on ihan ok. Ihan yhtä ok saisi tosiaan mielestäni olla sekin, ettei aina itketä edes silloin, kun jonkun muun mielestä ehkä "pitäisi" tai "olisi normaalia". Ei edes kaikkia meistä naisista aina vaan itketä. Ainakaan just kun se sopisi nätisti kuvaan.

Ihmisillä tosiaan on hirveän erilaisia tapoja käsitellä tunteitaan. Sukupuolittunuttakin se kiistämättä osin on, käsittääksi osittain fysiologisista syistä eli erityisesti testosteronin vaikutuksesta, osin kenties kulttuurisesti. Viisautta kai olisi koittaa hyväksyä ja ylipäätään tunnistaa eri ihmisten erilaiset tunneilmaisun muodot ja kunnioittaa niitä.

Mutta on se kyllä joskus ihan saatanan vaikeaa. Naisten pitäisi kuulemma olla jotenkin herkkiä muiden tunteita tunnistamaan ja tulkitsemaan. Kuka ties sitten keskimäärin ovatkin, mutta itse kyllä huomaan olevani usein elämässä aivan pihalla, että miksi tuokin nyt taas tuolla tavalla käyttäytyy, mikä ihme sitä vaivaa, mikä tuo tunnetila sillä ylipäätän on ja miten helvetissä siihen pitäis muka reagoida? Helpostihan siinä sitten lähtee omakin pallo kierteelle.

Tunteet. Niitä pitäisi uskaltaa tuntea, näyttää omalla ainutlaatuisella tavallaan, jotenkin hallitakin, ettei nyt ihan tuulen vietävänä ajelehtisi ja vielä niitä muitakin siinä sivussa jotenkin kohdata ja ymmärtääkin. Joskus sujuu vähän paremmin. Aina ei niin taiten.

[Sigmamies]

Hyvä kolumni ja hienot kommentit voitolta 

Itken jos siltä tuntuu mutta yli neljäänkymmeneen vuoteen ei ole onneksi tapahtunut mitään sellaista että ois tarvinnut ja toivon ettei tarvitsekkaan. Surua,murheita ja vastoinkäymisiä voi käsitellä myös itkemättä eikä sekään tapa väärin ole kuten ei ole itkeminenkään.

[Qurat]

Miksi itkeä?

Onko itku ainoa tapa käsitellä pettymyksiä, epäonnistumisia, kritiikkiä, haukkumista?
Entä suuttuminen? Suuttunut torjunta, jota seuraa aamulla mietiskelyvaihe, jolloinka torjunta vaihtuu itsekriittisyydeksi. Siinä menee pari päivää tai viikkoa ja asia on käsitelty. Joskus seurauksena on oppiminen, joskus elinikäinen vihanpito.

Miksi miehen pitäisi käsitellä tunteitaan kuten naisen? Miksi miehisyys ja miehiset tavat ovat kiellettyjä?

Tuska asioiden mennessä päin seiniä, miksi se pitäisi itkeä pois? Miksei astua sivuun, hiljentyä, katsoa ja miettiä, tehdä johtopäätös sekä toimia sen mukaan. Miten itku voisi toimia paremmin?

Erittäin samaa mielta.
Julkisessa pikkuhiprakassa vollottaminen on melko varmaasti enemmän huomiohakuisuutta kun vaan itteensa tyhjentamista. Ja pitääkö se sitten tehä toiseen syliin?
Edit:
Pieni lisäys. Jos oikeesti tunteet  saa ihmisesfa sellaisen otteen ettei niistä muuten saa irti, kun purkaamalla ne nyyhkyttäen kuuneliin, niin on ne syyt katsottava hiukan tarkemmin. Ilmeisesti ei lähe kukaan itkemään, kun vasara osuu sormeen, tai näkee kuolluta lintua televisiosta. Romahduksen j itsehillinnan menetyksen takana on patoutunut ja käsittelemata jäänyt tunteet ja tilanteet. Jos aikuinen ihminen ej kykene käsittelemaan oma tunteiteita ja ne pääsee patoutumaan, eritoten jos sitä tapahtuu jatkuvasti ja piennemistakin asioista, niin se ihminen tarvii ammattilaisen apua eikä säälimista ja pehmella tyynylla pyydystamista. Kyllä jokainen elämä nähnyt mies joskus murtuu, jotkut jopa parikin kertaa, mutta jos se on jatkuva ja säännöllinen, niin no.... miten voig ollaa vastuussa ja tilanteen yläpuolella subin tunteilla ja iholla leikkiessa, jos omiakin et pystyy käsittelee ja hallitsee. Kyllä, vuolas itkeeminen on mielestani samanlainen itsehillinnan menetys, kun raivopuuska. Kumpikaan ei kielii tasapainosta ja selkeästä mielesta.

[Index]

Kommentteja lukiessa tulee mieleen 1990-luvun naistenlehdet, joissa haastateltiin Tommy Tabermannia ja nostoissa korostettiin, että herkkyys ei ole heikkoutta ja mieskin saa itkeä.

En ole ihan varma olivatko nämä itsestäänselvyydet kuitenkaan kolumnin pointti.

Itselleni kolumnin rivien väleissä kummittelevat kysymykset siitä, mitä tarkoittaa jos Dominoiva Mies ahdistetaan nurkkaan foorumilla, jossa hänen pitäisi voida olla oma itsensä? Tai jos Dominoiva Mies masentuu ja hukkaa marmorikuulansa? Jos Dominoivaa Miestä osuu ja sattuu niin, ettei olekaan enää tilanteen Herra? Jos käykin niin, että joku alkaa miettiä sitä heikkoutta, jos iankaikkinen stamina alkaakin näyttää ehtymisen merkkejä, voiko olla enää edes mies, saati Dominoiva?

Koska, IKRM:iä mukaillen, Mies saa olla heikko vain hetkellisesti. Vasemmalla kädellä saa pyyhkiä vitutuksen kyynelet samalla kun oikealla taistelee jääkarhua vastaan Naistaan suojatakseen. Miehen pitää olla vahva riippumatta siitä onko Dominoiva vai alistuva. Ja jos Dominoiva Mies osoittaa heikkouden merkkejä edes pahoittamalla mielensä (herran jestas sentään, mikä pikkulikka se oikein on, kestäisi pienen kritiikin kuin mies), niin ansaitsee epäkelpoisuutensa ja feikkiytensä vuoksi täyden julkisen raatelun.

Vai?

[IlonaSinulle]

Täällä on joskus ollut keskustelua siitä saako dominoiva itkeä. Itse kummastelin koko kysymystä silloin ja kummastelen sitä edelleen. Dominoiva ihminen on ihminen, ei jumala..paitsi ehkä hetkellisesti sessiossa. En muista nähneeni naisten kommentointia juurikaan, mutta joidenkin dominoivien miesten kommenttien perusteella minkäänlainen heikkous ei sovi dominoivalle ja se on mielestäni surullista.

[an_emi]

Miksi itkeä?

Onko itku ainoa tapa käsitellä pettymyksiä, epäonnistumisia, kritiikkiä, haukkumista?
Entä suuttuminen? Suuttunut torjunta, jota seuraa aamulla mietiskelyvaihe, jolloinka torjunta vaihtuu itsekriittisyydeksi. Siinä menee pari päivää tai viikkoa ja asia on käsitelty. Joskus seurauksena on oppiminen, joskus elinikäinen vihanpito.

Miksi miehen pitäisi käsitellä tunteitaan kuten naisen? Miksi miehisyys ja miehiset tavat ovat kiellettyjä?

Tuska asioiden mennessä päin seiniä, miksi se pitäisi itkeä pois? Miksei astua sivuun, hiljentyä, katsoa ja miettiä, tehdä johtopäätös sekä toimia sen mukaan. Miten itku voisi toimia paremmin?

Erittäin samaa mielta.
Julkisessa pikkuhiprakassa vollottaminen on melko varmaasti enemmän huomiohakuisuutta kun vaan itteensa tyhjentamista. Ja pitääkö se sitten tehä toiseen syliin?
Edit:
Pieni lisäys. Jos oikeesti tunteet  saa ihmisesfa sellaisen otteen ettei niistä muuten saa irti, kun purkaamalla ne nyyhkyttäen kuuneliin, niin on ne syyt katsottava hiukan tarkemmin. Ilmeisesti ei lähe kukaan itkemään, kun vasara osuu sormeen, tai näkee kuolluta lintua televisiosta. Romahduksen j itsehillinnan menetyksen takana on patoutunut ja käsittelemata jäänyt tunteet ja tilanteet. Jos aikuinen ihminen ej kykene käsittelemaan oma tunteiteita ja ne pääsee patoutumaan, eritoten jos sitä tapahtuu jatkuvasti ja piennemistakin asioista, niin se ihminen tarvii ammattilaisen apua eikä säälimista ja pehmella tyynylla pyydystamista. Kyllä jokainen elämä nähnyt mies joskus murtuu, jotkut jopa parikin kertaa, mutta jos se on jatkuva ja säännöllinen, niin no.... miten voig ollaa vastuussa ja tilanteen yläpuolella subin tunteilla ja iholla leikkiessa, jos omiakin et pystyy käsittelee ja hallitsee. Kyllä, vuolas itkeeminen on mielestani samanlainen itsehillinnan menetys, kun raivopuuska. Kumpikaan ei kielii tasapainosta ja selkeästä mielesta.

Väestöliiton ylläpitämällä hyvakysymys.fi- sivulla on tähän aiheeseen liittyen mahtavaa verkkomateriaalia. Varsinkin täällä: https://www.hyvakysymys.fi/kurssi/tunnekeskeinen-parisuhdekurssi/. Kyseessä on tunnekeskeinen parisuhdekurssi, jossa käydään läpi esim. miten ainaisia riidanaiheita voi parisuhteessa työstää. Materiaalista on hyötyä myös muissa ihmissuhteissa, joten jos tunneälykkyyden kehittäminen kiinnostaa, niin suosittelen kovasti! Kurssin sisällöistä eniten tätä aihetta sivutaan jaksossa 3, Kipupisteiden tunnistaminen.

Itse olen ymmärtänyt, että viha ei monestikaan ole merkki VAIN vihasta, vaan se saattaa olla tunne, joka on helpompi ilmaista kuin esim. pelko hylätyksi tulemisesta. Joskus toki viha on erittäin hyödyllinen tunne, koska se esim. auttaa ihmistä tunnistamaan omia rajojaan.

Se, että onko itku se paras tapa käsitellä tunteita, onkin eri asia. Haluan vain huomauttaa, että monesti oma haavoittuvuus voi olla esim. vihan, vetäytymisen yms. kätkemä. Omaa haavoittuvaisuutta taas ei saisi pelätä, koska se on täysin inhimillistä ja toisaalta, jos toiselle osapuolelle ei näytä tunteitaan, häneltä viedään myös mahdollisuus oikeasti ymmärtää tätä. Haavoittuvaisuus ja varsinkin sen osoittaminen vaatii suurta rohkeutta, jota miehissä on varmasti ämpärikaupalla.