Onko sinun vaikeaa löytää seuraa?

[oPoika]

Tyytyminen ei kyllä kauas kannaa ja alkaa vituttamaan kumpaakin osapuolta ajastaan.

Niin voi tapahtua, mutta ihmisellä on henkiset ja fyysiset tarpeensa ja kun elämä ei tarjoa tyydyttäviä vaihtoehtoja, täytyy tarttua vähemmän tyydyttäviin, jos tahtoo jotain saada.
Eihän oikeasti kolahtava molemminpuolinen ihastus tai kiinnostus satu kuin hyvin harvojen kohdalle. Ei se ole mikään normi. Ihmiset valitsevat kumppaninsa tarjolla olevista, koska unelmia ei voi valita.

[toysnstuff]

Luettuani vastaukset huomasin miettiväni, onko tämä seuran löytäminen 'sopivina tyyyppeinä' - vastakohtana 'tyytymiselle - ollut sellaisten ihmisten saamista & lisäämistä omaan elämään, jotka tuovat täytettä ja tyydyttäviä kokemuksia? Eli elämässä on jo kivasti asiat ja siihen saadaan lisää kivaa, kun tutustutaan (yhä uusiin) henkilöihin, joiden kanssa voi sitten viettää aikaa yhteisen tyydytyksiä tarjoavan mielenkiinnon kohteen parissa.

Eikö tämä eroaisi olennaisesti seuranhausta, jossa toiveena on parisuhde tai läheinen, kiinnittynyt d/(M)/s suhde? Ja muistuttaisi lopulta enempi Tinderin ihmissuhdemallia, kuin janan toista päätyä, missä henkilöt kiinnittyvät toisiinsa?

Mielsin ketjun kysymyksenasettelun koskevan sessiointiseuranhakua. Varmaan siksi, että sitä tuli aikoinaan harrastettua aika runsaasti. Pidemmistäkin tuttavuuksista huolimatta voisin sanoa, että siinä on Tinder-henkisyyttä runsaasti: on ideaaleja ja fantasioita, joita toisen odotetaan täyttävän ja esittävän tälle asetetussa roolissa (positiossa). Seksuaalisuuden mukana olo vaikuttaa ihmisten suhteisiin tavalla, joka pidemmän päälle ehkä todentaa kysymyksen 'tyytymisestä' validiksi: kun jutut on koettu, niin tarvitaanko uusi, vai tyydytäänkö tähän - jonka ihannekuva on jo (kuten kuuluukin olla) asettunut realistisemmaksi. Tämä voisi joissain tapauksissa olla läsnä heti alusta alkaen, jos toiseen ei projisoida sen suurempia ihmeellisyyksi. Tyytymistä toiseen sellaisena kuin tämä on. Eikä omien ideaalimielikuvien fantasioituna ruumiillistumana (jota toki niin domit, subit kuin dommet voi pyrkiä käyttämään syöttinä, elleivät peräti usko omaan kuvitelmaansa).

[Hoo]

Luettuani vastaukset huomasin miettiväni, onko tämä seuran löytäminen 'sopivina tyyyppeinä' - vastakohtana 'tyytymiselle - ollut sellaisten ihmisten saamista & lisäämistä omaan elämään, jotka tuovat täytettä ja tyydyttäviä kokemuksia? Eli elämässä on jo kivasti asiat ja siihen saadaan lisää kivaa, kun tutustutaan (yhä uusiin) henkilöihin, joiden kanssa voi sitten viettää aikaa yhteisen tyydytyksiä tarjoavan mielenkiinnon kohteen parissa.

Eikö tämä eroaisi olennaisesti seuranhausta, jossa toiveena on parisuhde tai läheinen, kiinnittynyt d/(M)/s suhde? Ja muistuttaisi lopulta enempi Tinderin ihmissuhdemallia, kuin janan toista päätyä, missä henkilöt kiinnittyvät toisiinsa?

Mielsin ketjun kysymyksenasettelun koskevan sessiointiseuranhakua. Varmaan siksi, että sitä tuli aikoinaan harrastettua aika runsaasti. Pidemmistäkin tuttavuuksista huolimatta voisin sanoa, että siinä on Tinder-henkisyyttä runsaasti: on ideaaleja ja fantasioita, joita toisen odotetaan täyttävän ja esittävän tälle asetetussa roolissa (positiossa). Seksuaalisuuden mukana olo vaikuttaa ihmisten suhteisiin tavalla, joka pidemmän päälle ehkä todentaa kysymyksen 'tyytymisestä' validiksi: kun jutut on koettu, niin tarvitaanko uusi, vai tyydytäänkö tähän - jonka ihannekuva on jo (kuten kuuluukin olla) asettunut realistisemmaksi. Tämä voisi joissain tapauksissa olla läsnä heti alusta alkaen, jos toiseen ei projisoida sen suurempia ihmeellisyyksi. Tyytymistä toiseen sellaisena kuin tämä on. Eikä omien ideaalimielikuvien fantasioituna ruumiillistumana (jota toki niin domit, subit kuin dommet voi pyrkiä käyttämään syöttinä, elleivät peräti usko omaan kuvitelmaansa).

Olen vähän sitä mieltä että kyseessä on ihmisen aivan oma henkilökohtainen kyky ja tyyli kiintyä ylipäätään toisiin ihmisiin. Millä tasolla on ylipäätään emotionaalisesti kykenevä siihen. Millä tasolla tarvitsee ylipäätään muita ihmisiä. Mitä tarpeita he edustavat. On sanottu että meillä on kolme tapaa kiintyä: lapsen rooli, vertaisen aikuisen rooli ja vanhemman rooli. Ja nämä vaihtevat jatkuvasti ja ovat läsnä koko ajan. Ja uskallan väittää että kiintyminen persoonaan itseensä jollakin tasolla on kaiken perusta ihan kaikelle kanssakäymiselle mikä on vähänkään pitkäjänteistä. Seksuaalisesti tosin homma voi virittyä aivan eri tavoin. Mutta eipä nekään kestä jos ei toinen ole jotenkin erityinen ihmisenä, kiehtova.

[toysnstuff]

Olen vähän sitä mieltä että kyseessä on ihmisen aivan oma henkilökohtainen kyky ja tyyli kiintyä ylipäätään toisiin ihmisiin. Millä tasolla on ylipäätään emotionaalisesti kykenevä siihen. Millä tasolla tarvitsee ylipäätään muita ihmisiä. Mitä tarpeita he edustavat.

Jep. Voisi sanoa, että millä tavalla ihminen on tottunut käyttämään toisia ihmisiä.

Ja uskallan väittää että kiintyminen persoonaan itseensä jollakin tasolla on kaiken perusta ihan kaikelle kanssakäymiselle mikä on vähänkään pitkäjänteistä. Seksuaalisesti tosin homma voi virittyä aivan eri tavoin. Mutta eipä nekään kestä jos ei toinen ole jotenkin erityinen ihmisenä, kiehtova.

Ihmiset tuppaa kiintymään siihen, mitä toinen ihminen antaa heille itselleen. Se voi olla vaikkapa kiihottumista siitä, kun saa olla peloissaan toisen saadessa raivarit ja ollessa fyysisen (parisuhde)väkivallan toteuttamista. Tai se voi olla tunne merkityksellisyydestä, kun toinen tarvitsee emotionaalista roskaämpäriä jota alennetaan ja mitätöidään. Vai ihailijaa omalle kuvitellulle erinomaisuudelle, miehisyydelle tai naisellisuudelle. Tai vaikka sitä läheisyyttä, jota saa, kun on suostunut seksikutsuun. Tarpeita on monenlaisia ja niitä, jotka määräävimmin ohjaa (seksuaalista)ihmissuhdekäyttäytymistä tiedostetaan varmaankin vähiten.

Ehkä lyhyt- ja pitkäkestoista seuranhakua helpottaisi, jos edes toinen osapuolista osaisi kertoa suurin piirtein, mitä syvällä sisimmässään haluaa. Oli se sitten kuinka painokelpoista tai ei.

Tosin meidän sosiaalinen kulttuurimme ei taida olla vielä valmis tuollaiseen. Ehkä 50 vuoden kuluttua, kun terapiapuhe on lävistänyt uudemmat sukupolvet lapsuudesta saakka ja psykoanalyysi on palannut muotiin. 

[Hoo]

Olen vähän sitä mieltä että kyseessä on ihmisen aivan oma henkilökohtainen kyky ja tyyli kiintyä ylipäätään toisiin ihmisiin. Millä tasolla on ylipäätään emotionaalisesti kykenevä siihen. Millä tasolla tarvitsee ylipäätään muita ihmisiä. Mitä tarpeita he edustavat.

Jep. Voisi sanoa, että millä tavalla ihminen on tottunut käyttämään toisia ihmisiä.

Ja uskallan väittää että kiintyminen persoonaan itseensä jollakin tasolla on kaiken perusta ihan kaikelle kanssakäymiselle mikä on vähänkään pitkäjänteistä. Seksuaalisesti tosin homma voi virittyä aivan eri tavoin. Mutta eipä nekään kestä jos ei toinen ole jotenkin erityinen ihmisenä, kiehtova.

Ihmiset tuppaa kiintymään siihen, mitä toinen ihminen antaa heille itselleen. Se voi olla vaikkapa kiihottumista siitä, kun saa olla peloissaan toisen saadessa raivarit ja ollessa fyysisen (parisuhde)väkivallan toteuttamista. Tai se voi olla tunne merkityksellisyydestä, kun toinen tarvitsee emotionaalista roskaämpäriä jota alennetaan ja mitätöidään. Vai ihailijaa omalle kuvitellulle erinomaisuudelle, miehisyydelle tai naisellisuudelle. Tai vaikka sitä läheisyyttä, jota saa, kun on suostunut seksikutsuun. Tarpeita on monenlaisia ja niitä, jotka määräävimmin ohjaa (seksuaalista)ihmissuhdekäyttäytymistä tiedostetaan varmaankin vähiten.

Ehkä lyhyt- ja pitkäkestoista seuranhakua helpottaisi, jos edes toinen osapuolista osaisi kertoa suurin piirtein, mitä syvällä sisimmässään haluaa. Oli se sitten kuinka painokelpoista tai ei.

Tosin meidän sosiaalinen kulttuurimme ei taida olla vielä valmis tuollaiseen. Ehkä 50 vuoden kuluttua, kun terapiapuhe on lävistänyt uudemmat sukupolvet lapsuudesta saakka ja psykoanalyysi on palannut muotiin. 

Sinähän se tumma sielu olet.

Ei kai kuitenkaan niitä tarpeita silleen voi tyrkätä. Jokaisen ihmisen kanssa dynamiikka on niin kovin erilaista. Ja se kehittyy eri tavoin. Eri ihmiset antavat erilaisia asioita. Pitää olla kiinnostunut ihmisistä itse, ei vain siitä mitä tarpeita minulla on. Pelkästää egosentrinen lähestyminen ja analysointi tappaa luovuuden, leikin ja sielun. Mitkä lopulta ovat iso osa totuutta. Koska elämässä on myös spirituaalista energiaa mitä et koskaan pysty täysin ymmärtämään. Se vain vie.

Itse sanoisin että suomalaisen kulttuurin huonoin puoli ei suinkaan ole tuo monisukupolvisten traumojen käsittely puute. Sitä tekevät ihmiset todella paljon. Isompi ongelma on yltiömäinen teoretisoiminen. Kaikki sääntöjen penääminen. Ja tunnepuolen ymmärtämisen ja kiinnoksen puute ylipäätään muita ihmisiä kohtaan. Lapsista ei pidetä, hankalista ihmisistä ei pidetä, kaikki demonisoidaan mitä ihminen huilluimmillaan on. Se on tämän meidän kulttuurin suurin menetys.

[toysnstuff]

En usko, että ihmiset päätyvät kovinkaan usein uudenlaisiin suhteisiin - tarkoittaen sitä suhdemallia, joka on itsen ja toisen osapuolen välillä. Roolit saattavat vaihdella eli napanuora asennetaan uuden ihmisen kanssa välillä toisinpäin kuin tavallisesti, mutta sen oman tiedostamattoman kiinnittymismallin ulkopuolelta ei vain saada 'sitä mitä kokee tarvitsevansa'.

Tässä ei ole kiintymyssuhteesta, vaan tavasta asemoitua toiseen. Miten asemoi itsensä ja mihin asemaan yrittää toista asemoida. Jos molempien pyrkimykset itseä ja toista kohtaan ovat riittävän sopivat ('hyväksyttävät'), voidaan luoda 'suhde'.

Olisi mielenkii toista, jos sekä miehet että naiset voisivat ilmoitella kuinka he tapaavat saada raivo-, sättimis- tai syyllistämiskihtauksia, tai kuinka on totuttu olemaan suhteessa alkoholistiin, grandioosisti narsistiseen henkilöön tai läheisriippuvais-tyyppiseen narsismin haasteista kärsivään kannattelija-ihailija-peilaajaan. Ihmiset voisivat todeta egonpuheensa mukaisesti "no tuon kanssa en ainakaan ala!" - ja sitten, pään laskeutuessa tyynyyn, kaivella puhelinta esille ja alkaa naputtelemaan tervehdysviestiä.

(Disclaimerina: käytin nyt tuollaisia ääripään, kaikkien tunnistamia esimerkkejä, jotta niiden takana oleva ajatus välittyisi. Tuohan ei ole riippuvainen siitä, miten näkyvästä tai vakavasta ihmissuhdekiemurasta on kyse.)

[Hoo]

En usko, että ihmiset päätyvät kovinkaan usein uudenlaisiin suhteisiin - tarkoittaen sitä suhdemallia, joka on itsen ja toisen osapuolen välillä. Roolit saattavat vaihdella eli napanuora asennetaan uuden ihmisen kanssa välillä toisinpäin kuin tavallisesti, mutta sen oman tiedostamattoman kiinnittymismallin ulkopuolelta ei vain saada 'sitä mitä kokee tarvitsevansa'.

Tässä ei ole kiintymyssuhteesta, vaan tavasta asemoitua toiseen. Miten asemoi itsensä ja mihin asemaan yrittää toista asemoida. Jos molempien pyrkimykset itseä ja toista kohtaan ovat riittävän sopivat ('hyväksyttävät'), voidaan luoda 'suhde'.

Olisi mielenkii toista, jos sekä miehet että naiset voisivat ilmoitella kuinka he tapaavat saada raivo-, sättimis- tai syyllistämiskihtauksia, tai kuinka on totuttu olemaan suhteessa alkoholistiin, grandioosisti narsistiseen henkilöön tai läheisriippuvais-tyyppiseen narsismin haasteista kärsivään kannattelija-ihailija-peilaajaan. Ihmiset voisivat todeta egonpuheensa mukaisesti "no tuon kanssa en ainakaan ala!" - ja sitten, pään laskeutuessa tyynyyn, kaivella puhelinta esille ja alkaa naputtelemaan tervehdysviestiä.

(Disclaimerina: käytin nyt tuollaisia ääripään, kaikkien tunnistamia esimerkkejä, jotta niiden takana oleva ajatus välittyisi. Tuohan ei ole riippuvainen siitä, miten näkyvästä tai vakavasta ihmissuhdekiemurasta on kyse.)

Väittäisin että ihminen on usein kuin saaliseläin mitä tulee vaistoihin ja käytökseen. Tuollaisissa tilanteissa mitä kuvailet pitää osata olla ihmiselle vertainen ihminen. Ajatella että nyt vaan "shit hits the fan" ja se olet sinä. Kollektiivinen rakkaus ihmisyyttä kohtaan yleisluonteisesti auttaa, jos sellaista kykyä osaa, ja ikää myöten sitä pystyy myös kehittämään. Jokaisella on oma kärsimyksensä tässä elämässä. Sen tiedostaminen ja hyväksyminen toisessa(kin) ihmisessä on paljon. Olla sensitiivinen sen tosiasian edessä. Jollakin tavalla kohtaamiset aina antavat meille jotain, opettavat, jos ei muuta. Pitää vaan ymmärtää mitä se milloinkin on. Mutta silloin mennäänkin tässä aiheessa jo metafysiikan tasolle.

Kyllä ne oli itsellekin aikoinaan erikoisia tilanteita kun keskellä yötä saikin katsella kuvia vastasyntyneestä lapsesta ja kuunnella tarinoita vaimosta. Mutta siitäkin jäi ns jotain käteen. Ja vastaavia oli. Kaikenlaista on. Ihmiset on 😁.

[101]

D/switch-nainen… ei mahdotonta mutta koska lähinnä naiset kiinnostavat, se rajaa poolia. Ehkä laitankin leikkikaverihaun päälle täällä tänä keväänä

[Mclure]

Ehkä lyhyt- ja pitkäkestoista seuranhakua helpottaisi, jos edes toinen osapuolista osaisi kertoa suurin piirtein, mitä syvällä sisimmässään haluaa. Oli se sitten kuinka painokelpoista tai ei.

Miehenä olen oppinut välttämään liian syvällistä kerrontaa itsestäni, tai mainitsemasta tunnepuolen asioita kovin laajasti seuranhaun yhteydessä,vaikka täällä taannoisessa deitti-ilmoituksessani poikkesinkin hieman tavoistani.

Tuntumani mukaan tunnepuolen artikulointi deitti-ilmoituksissa on jostain syystä jonkinlainen push-factor, vaikka itse pitäisinkin sitä suotavana. Se osoittaa henkistä kypsyyttä, sekä selkeyttää hakijan odotuksia ja mielihaluja vastapuolelle.