Onko sinun vaikeaa löytää seuraa?

[oPoika]

Tyytyminen ei kyllä kauas kannaa ja alkaa vituttamaan kumpaakin osapuolta ajastaan.

Niin voi tapahtua, mutta ihmisellä on henkiset ja fyysiset tarpeensa ja kun elämä ei tarjoa tyydyttäviä vaihtoehtoja, täytyy tarttua vähemmän tyydyttäviin, jos tahtoo jotain saada.
Eihän oikeasti kolahtava molemminpuolinen ihastus tai kiinnostus satu kuin hyvin harvojen kohdalle. Ei se ole mikään normi. Ihmiset valitsevat kumppaninsa tarjolla olevista, koska unelmia ei voi valita.

[toysnstuff]

Luettuani vastaukset huomasin miettiväni, onko tämä seuran löytäminen 'sopivina tyyyppeinä' - vastakohtana 'tyytymiselle - ollut sellaisten ihmisten saamista & lisäämistä omaan elämään, jotka tuovat täytettä ja tyydyttäviä kokemuksia? Eli elämässä on jo kivasti asiat ja siihen saadaan lisää kivaa, kun tutustutaan (yhä uusiin) henkilöihin, joiden kanssa voi sitten viettää aikaa yhteisen tyydytyksiä tarjoavan mielenkiinnon kohteen parissa.

Eikö tämä eroaisi olennaisesti seuranhausta, jossa toiveena on parisuhde tai läheinen, kiinnittynyt d/(M)/s suhde? Ja muistuttaisi lopulta enempi Tinderin ihmissuhdemallia, kuin janan toista päätyä, missä henkilöt kiinnittyvät toisiinsa?

Mielsin ketjun kysymyksenasettelun koskevan sessiointiseuranhakua. Varmaan siksi, että sitä tuli aikoinaan harrastettua aika runsaasti. Pidemmistäkin tuttavuuksista huolimatta voisin sanoa, että siinä on Tinder-henkisyyttä runsaasti: on ideaaleja ja fantasioita, joita toisen odotetaan täyttävän ja esittävän tälle asetetussa roolissa (positiossa). Seksuaalisuuden mukana olo vaikuttaa ihmisten suhteisiin tavalla, joka pidemmän päälle ehkä todentaa kysymyksen 'tyytymisestä' validiksi: kun jutut on koettu, niin tarvitaanko uusi, vai tyydytäänkö tähän - jonka ihannekuva on jo (kuten kuuluukin olla) asettunut realistisemmaksi. Tämä voisi joissain tapauksissa olla läsnä heti alusta alkaen, jos toiseen ei projisoida sen suurempia ihmeellisyyksi. Tyytymistä toiseen sellaisena kuin tämä on. Eikä omien ideaalimielikuvien fantasioituna ruumiillistumana (jota toki niin domit, subit kuin dommet voi pyrkiä käyttämään syöttinä, elleivät peräti usko omaan kuvitelmaansa).

[Hoo]

Luettuani vastaukset huomasin miettiväni, onko tämä seuran löytäminen 'sopivina tyyyppeinä' - vastakohtana 'tyytymiselle - ollut sellaisten ihmisten saamista & lisäämistä omaan elämään, jotka tuovat täytettä ja tyydyttäviä kokemuksia? Eli elämässä on jo kivasti asiat ja siihen saadaan lisää kivaa, kun tutustutaan (yhä uusiin) henkilöihin, joiden kanssa voi sitten viettää aikaa yhteisen tyydytyksiä tarjoavan mielenkiinnon kohteen parissa.

Eikö tämä eroaisi olennaisesti seuranhausta, jossa toiveena on parisuhde tai läheinen, kiinnittynyt d/(M)/s suhde? Ja muistuttaisi lopulta enempi Tinderin ihmissuhdemallia, kuin janan toista päätyä, missä henkilöt kiinnittyvät toisiinsa?

Mielsin ketjun kysymyksenasettelun koskevan sessiointiseuranhakua. Varmaan siksi, että sitä tuli aikoinaan harrastettua aika runsaasti. Pidemmistäkin tuttavuuksista huolimatta voisin sanoa, että siinä on Tinder-henkisyyttä runsaasti: on ideaaleja ja fantasioita, joita toisen odotetaan täyttävän ja esittävän tälle asetetussa roolissa (positiossa). Seksuaalisuuden mukana olo vaikuttaa ihmisten suhteisiin tavalla, joka pidemmän päälle ehkä todentaa kysymyksen 'tyytymisestä' validiksi: kun jutut on koettu, niin tarvitaanko uusi, vai tyydytäänkö tähän - jonka ihannekuva on jo (kuten kuuluukin olla) asettunut realistisemmaksi. Tämä voisi joissain tapauksissa olla läsnä heti alusta alkaen, jos toiseen ei projisoida sen suurempia ihmeellisyyksi. Tyytymistä toiseen sellaisena kuin tämä on. Eikä omien ideaalimielikuvien fantasioituna ruumiillistumana (jota toki niin domit, subit kuin dommet voi pyrkiä käyttämään syöttinä, elleivät peräti usko omaan kuvitelmaansa).

Olen vähän sitä mieltä että kyseessä on ihmisen aivan oma henkilökohtainen kyky ja tyyli kiintyä ylipäätään toisiin ihmisiin. Millä tasolla on ylipäätään emotionaalisesti kykenevä siihen. Millä tasolla tarvitsee ylipäätään muita ihmisiä. Mitä tarpeita he edustavat. On sanottu että meillä on kolme tapaa kiintyä: lapsen rooli, vertaisen aikuisen rooli ja vanhemman rooli. Ja nämä vaihtevat jatkuvasti ja ovat läsnä koko ajan. Ja uskallan väittää että kiintyminen persoonaan itseensä jollakin tasolla on kaiken perusta ihan kaikelle kanssakäymiselle mikä on vähänkään pitkäjänteistä. Seksuaalisesti tosin homma voi virittyä aivan eri tavoin. Mutta eipä nekään kestä jos ei toinen ole jotenkin erityinen ihmisenä, kiehtova.

[toysnstuff]

Olen vähän sitä mieltä että kyseessä on ihmisen aivan oma henkilökohtainen kyky ja tyyli kiintyä ylipäätään toisiin ihmisiin. Millä tasolla on ylipäätään emotionaalisesti kykenevä siihen. Millä tasolla tarvitsee ylipäätään muita ihmisiä. Mitä tarpeita he edustavat.

Jep. Voisi sanoa, että millä tavalla ihminen on tottunut käyttämään toisia ihmisiä.

Ja uskallan väittää että kiintyminen persoonaan itseensä jollakin tasolla on kaiken perusta ihan kaikelle kanssakäymiselle mikä on vähänkään pitkäjänteistä. Seksuaalisesti tosin homma voi virittyä aivan eri tavoin. Mutta eipä nekään kestä jos ei toinen ole jotenkin erityinen ihmisenä, kiehtova.

Ihmiset tuppaa kiintymään siihen, mitä toinen ihminen antaa heille itselleen. Se voi olla vaikkapa kiihottumista siitä, kun saa olla peloissaan toisen saadessa raivarit ja ollessa fyysisen (parisuhde)väkivallan toteuttamista. Tai se voi olla tunne merkityksellisyydestä, kun toinen tarvitsee emotionaalista roskaämpäriä jota alennetaan ja mitätöidään. Vai ihailijaa omalle kuvitellulle erinomaisuudelle, miehisyydelle tai naisellisuudelle. Tai vaikka sitä läheisyyttä, jota saa, kun on suostunut seksikutsuun. Tarpeita on monenlaisia ja niitä, jotka määräävimmin ohjaa (seksuaalista)ihmissuhdekäyttäytymistä tiedostetaan varmaankin vähiten.

Ehkä lyhyt- ja pitkäkestoista seuranhakua helpottaisi, jos edes toinen osapuolista osaisi kertoa suurin piirtein, mitä syvällä sisimmässään haluaa. Oli se sitten kuinka painokelpoista tai ei.

Tosin meidän sosiaalinen kulttuurimme ei taida olla vielä valmis tuollaiseen. Ehkä 50 vuoden kuluttua, kun terapiapuhe on lävistänyt uudemmat sukupolvet lapsuudesta saakka ja psykoanalyysi on palannut muotiin. 

[Hoo]

Olen vähän sitä mieltä että kyseessä on ihmisen aivan oma henkilökohtainen kyky ja tyyli kiintyä ylipäätään toisiin ihmisiin. Millä tasolla on ylipäätään emotionaalisesti kykenevä siihen. Millä tasolla tarvitsee ylipäätään muita ihmisiä. Mitä tarpeita he edustavat.

Jep. Voisi sanoa, että millä tavalla ihminen on tottunut käyttämään toisia ihmisiä.

Ja uskallan väittää että kiintyminen persoonaan itseensä jollakin tasolla on kaiken perusta ihan kaikelle kanssakäymiselle mikä on vähänkään pitkäjänteistä. Seksuaalisesti tosin homma voi virittyä aivan eri tavoin. Mutta eipä nekään kestä jos ei toinen ole jotenkin erityinen ihmisenä, kiehtova.

Ihmiset tuppaa kiintymään siihen, mitä toinen ihminen antaa heille itselleen. Se voi olla vaikkapa kiihottumista siitä, kun saa olla peloissaan toisen saadessa raivarit ja ollessa fyysisen (parisuhde)väkivallan toteuttamista. Tai se voi olla tunne merkityksellisyydestä, kun toinen tarvitsee emotionaalista roskaämpäriä jota alennetaan ja mitätöidään. Vai ihailijaa omalle kuvitellulle erinomaisuudelle, miehisyydelle tai naisellisuudelle. Tai vaikka sitä läheisyyttä, jota saa, kun on suostunut seksikutsuun. Tarpeita on monenlaisia ja niitä, jotka määräävimmin ohjaa (seksuaalista)ihmissuhdekäyttäytymistä tiedostetaan varmaankin vähiten.

Ehkä lyhyt- ja pitkäkestoista seuranhakua helpottaisi, jos edes toinen osapuolista osaisi kertoa suurin piirtein, mitä syvällä sisimmässään haluaa. Oli se sitten kuinka painokelpoista tai ei.

Tosin meidän sosiaalinen kulttuurimme ei taida olla vielä valmis tuollaiseen. Ehkä 50 vuoden kuluttua, kun terapiapuhe on lävistänyt uudemmat sukupolvet lapsuudesta saakka ja psykoanalyysi on palannut muotiin. 

Sinähän se tumma sielu olet.

Ei kai kuitenkaan niitä tarpeita silleen voi tyrkätä. Jokaisen ihmisen kanssa dynamiikka on niin kovin erilaista. Ja se kehittyy eri tavoin. Eri ihmiset antavat erilaisia asioita. Pitää olla kiinnostunut ihmisistä itse, ei vain siitä mitä tarpeita minulla on. Pelkästää egosentrinen lähestyminen ja analysointi tappaa luovuuden, leikin ja sielun. Mitkä lopulta ovat iso osa totuutta. Koska elämässä on myös spirituaalista energiaa mitä et koskaan pysty täysin ymmärtämään. Se vain vie.

Itse sanoisin että suomalaisen kulttuurin huonoin puoli ei suinkaan ole tuo monisukupolvisten traumojen käsittely puute. Sitä tekevät ihmiset todella paljon. Isompi ongelma on yltiömäinen teoretisoiminen. Kaikki sääntöjen penääminen. Ja tunnepuolen ymmärtämisen ja kiinnoksen puute ylipäätään muita ihmisiä kohtaan. Lapsista ei pidetä, hankalista ihmisistä ei pidetä, kaikki demonisoidaan mitä ihminen huilluimmillaan on. Se on tämän meidän kulttuurin suurin menetys.

[toysnstuff]

En usko, että ihmiset päätyvät kovinkaan usein uudenlaisiin suhteisiin - tarkoittaen sitä suhdemallia, joka on itsen ja toisen osapuolen välillä. Roolit saattavat vaihdella eli napanuora asennetaan uuden ihmisen kanssa välillä toisinpäin kuin tavallisesti, mutta sen oman tiedostamattoman kiinnittymismallin ulkopuolelta ei vain saada 'sitä mitä kokee tarvitsevansa'.

Tässä ei ole kiintymyssuhteesta, vaan tavasta asemoitua toiseen. Miten asemoi itsensä ja mihin asemaan yrittää toista asemoida. Jos molempien pyrkimykset itseä ja toista kohtaan ovat riittävän sopivat ('hyväksyttävät'), voidaan luoda 'suhde'.

Olisi mielenkii toista, jos sekä miehet että naiset voisivat ilmoitella kuinka he tapaavat saada raivo-, sättimis- tai syyllistämiskihtauksia, tai kuinka on totuttu olemaan suhteessa alkoholistiin, grandioosisti narsistiseen henkilöön tai läheisriippuvais-tyyppiseen narsismin haasteista kärsivään kannattelija-ihailija-peilaajaan. Ihmiset voisivat todeta egonpuheensa mukaisesti "no tuon kanssa en ainakaan ala!" - ja sitten, pään laskeutuessa tyynyyn, kaivella puhelinta esille ja alkaa naputtelemaan tervehdysviestiä.

(Disclaimerina: käytin nyt tuollaisia ääripään, kaikkien tunnistamia esimerkkejä, jotta niiden takana oleva ajatus välittyisi. Tuohan ei ole riippuvainen siitä, miten näkyvästä tai vakavasta ihmissuhdekiemurasta on kyse.)

[Hoo]

En usko, että ihmiset päätyvät kovinkaan usein uudenlaisiin suhteisiin - tarkoittaen sitä suhdemallia, joka on itsen ja toisen osapuolen välillä. Roolit saattavat vaihdella eli napanuora asennetaan uuden ihmisen kanssa välillä toisinpäin kuin tavallisesti, mutta sen oman tiedostamattoman kiinnittymismallin ulkopuolelta ei vain saada 'sitä mitä kokee tarvitsevansa'.

Tässä ei ole kiintymyssuhteesta, vaan tavasta asemoitua toiseen. Miten asemoi itsensä ja mihin asemaan yrittää toista asemoida. Jos molempien pyrkimykset itseä ja toista kohtaan ovat riittävän sopivat ('hyväksyttävät'), voidaan luoda 'suhde'.

Olisi mielenkii toista, jos sekä miehet että naiset voisivat ilmoitella kuinka he tapaavat saada raivo-, sättimis- tai syyllistämiskihtauksia, tai kuinka on totuttu olemaan suhteessa alkoholistiin, grandioosisti narsistiseen henkilöön tai läheisriippuvais-tyyppiseen narsismin haasteista kärsivään kannattelija-ihailija-peilaajaan. Ihmiset voisivat todeta egonpuheensa mukaisesti "no tuon kanssa en ainakaan ala!" - ja sitten, pään laskeutuessa tyynyyn, kaivella puhelinta esille ja alkaa naputtelemaan tervehdysviestiä.

(Disclaimerina: käytin nyt tuollaisia ääripään, kaikkien tunnistamia esimerkkejä, jotta niiden takana oleva ajatus välittyisi. Tuohan ei ole riippuvainen siitä, miten näkyvästä tai vakavasta ihmissuhdekiemurasta on kyse.)

Väittäisin että ihminen on usein kuin saaliseläin mitä tulee vaistoihin ja käytökseen. Tuollaisissa tilanteissa mitä kuvailet pitää osata olla ihmiselle vertainen ihminen. Ajatella että nyt vaan "shit hits the fan" ja se olet sinä. Kollektiivinen rakkaus ihmisyyttä kohtaan yleisluonteisesti auttaa, jos sellaista kykyä osaa, ja ikää myöten sitä pystyy myös kehittämään. Jokaisella on oma kärsimyksensä tässä elämässä. Sen tiedostaminen ja hyväksyminen toisessa(kin) ihmisessä on paljon. Olla sensitiivinen sen tosiasian edessä. Jollakin tavalla kohtaamiset aina antavat meille jotain, opettavat, jos ei muuta. Pitää vaan ymmärtää mitä se milloinkin on. Mutta silloin mennäänkin tässä aiheessa jo metafysiikan tasolle.

Kyllä ne oli itsellekin aikoinaan erikoisia tilanteita kun keskellä yötä saikin katsella kuvia vastasyntyneestä lapsesta ja kuunnella tarinoita vaimosta. Mutta siitäkin jäi ns jotain käteen. Ja vastaavia oli. Kaikenlaista on. Ihmiset on 😁.

[101]

D/switch-nainen… ei mahdotonta mutta koska lähinnä naiset kiinnostavat, se rajaa poolia. Ehkä laitankin leikkikaverihaun päälle täällä tänä keväänä

[Mclure]

Ehkä lyhyt- ja pitkäkestoista seuranhakua helpottaisi, jos edes toinen osapuolista osaisi kertoa suurin piirtein, mitä syvällä sisimmässään haluaa. Oli se sitten kuinka painokelpoista tai ei.

Miehenä olen oppinut välttämään liian syvällistä kerrontaa itsestäni, tai mainitsemasta tunnepuolen asioita kovin laajasti seuranhaun yhteydessä,vaikka täällä taannoisessa deitti-ilmoituksessani poikkesinkin hieman tavoistani.

Tuntumani mukaan tunnepuolen artikulointi deitti-ilmoituksissa on jostain syystä jonkinlainen push-factor, vaikka itse pitäisinkin sitä suotavana. Se osoittaa henkistä kypsyyttä, sekä selkeyttää hakijan odotuksia ja mielihaluja vastapuolelle.

[Mr Birch]

Tuntumani mukaan tunnepuolen artikulointi deitti-ilmoituksissa on jostain syystä jonkinlainen push-factor

Tämä on hyvin mielenkiintoista siinä mielessä, että se heijastaa ns. perinteistä, trad / vanilja -kuvaa siitä, miten miehen tulee toimia. Ikään kuin tämä tilannekonteksti - ilmoitukset - jotenkin nollaisi kinkyn sallivaa ja moniulotteisempaa luonnetta.

Se osoittaa henkistä kypsyyttä, sekä selkeyttää hakijan odotuksia ja mielihaluja vastapuolelle.

Tästä voi olla samaa mieltä: avoimuutta, mutta mietityllä tavalla. Pitäisikö ilmoitukseen kenties laittaa lukuohje?

Mr Birch

[Voronez]

Näin Oulussa asuvana D-miehenä seuran etsiminen vaatii kärsivällisyyttä ja yritystä, mutta siinä on täysin mahdollista onnistua. Asiaa helpottaa jos käy erinäisissä kinkytapahtumissa ja tutustuu ihmisiin niin että he tuntevat sinut ihmisenä.

[Alistavaherra]

Ajatus lukuohjeesta on itse asiassa hyvä. Olen itsekin kokenut vuosien mittaan, että mitä paremmin ja monipuolisemmin ilmaisen tunnepuolen asioita, sitä kauemmaksi tuntuu siirtyvän mahdollisuus löytää seuraa. Se on ollut itselleni ristiriitainen havainto, koska pidän juuri tunnepuolen sanoittamista henkisenä kypsyytenä, en ongelmana.

Välillä tulee mieleen, että hyvä tunteiden sanoittaminen saatetaan myös tulkita niin, että ihminen on jo jotenkin “valmis”. Ikään kuin hänessä ei olisi enää tilaa yhteiselle kasvulle, oivalluksille tai sille, että jotain merkittävää syntyisi juuri kahden ihmisen välissä. Vaikka itselleni asia on päinvastoin: se, että osaa tunnistaa ja sanoittaa itseään, ei tee ihmisestä valmista, vaan ehkä enemmänkin kykenevän kohtaamaan aidosti.

Näen tässä myös toisen puolen. Jotenkin tuntuu, että kokemukset, oivaltaminen ja tunnepuolen avautuminen halutaan usein “omia” osaksi kahden ihmisen ainutlaatuista yhteyttä. Silloin kokenut, itseään ymmärtävä ja kykenevä ihminen voi näyttäytyä vaikeammin lähestyttävänä — aivan kuin jokin olennainen olisi jo eletty, nähty tai sanoitettu ennen tätä yhteyttä. Ehkä juuri siksi avoimuus ei aina vedä puoleensa, vaikka sen pitäisi tehdä kohtaamisesta selkeämpää ja turvallisempaa.

Siksi ajattelen, että lukuohje voisi olla yllättävänkin osuva ajatus. Ei selittelemään tai puolustelemaan, vaan kehystämään sitä, miten tekstiä olisi hyvä lukea: ettei avoimuus tarkoita valmiiksi elettyä tai suljettua ihmistä, vaan päinvastoin kykyä tulla näkyväksi ja kohdata toinen tietoisemmin.

[nahkuri]

Kyllä se haastavaa on sub naista hakevalla. Täälläkin taitaa olla aikaben susilauma perässä heti jos punahilkka sattuu tähän metsään eksyyn. Ois kiva tietää sukupuolijakaumat ja onko kuinka moni ees seuraa hakemassa. Joitakin vuosia sitten kinkyprofiili tinderissä toimi ihan kohtuudella, mutta sielläkin nykyään hankala tuoda esille kuvilla kinkyyttä. Tekoäly osaa poimia käsiraudat sun muut ja antaa bännit😅. Puoli vuotta oli profiili, jossa oli pari verhottua kuvaa ja taaempana oma kuva. Tais tulla alle 10 tykkäystä ja yks keskustelu vain. Kinkydeittiappeja kokeillu joitain, mutta ne ei oikein ole suomessa käytössä. Suomen kinkyjen pitäis valita jokin ja suositella sitä täällä ja muualla muillekin.

[bondi]

Itse koen kyllä melko hankalana myös seuran löytämisen. Olen pyrkinyt pitämään profiilini palveluissa  kattavina ja paljon kuvaavina. Koen että tähän on useita syitä miksi ihmisiä ei tahdo löytyä
- Toki omat ominaisuudet vaikuttaa, ikä, pituus, muut ulkoiset seikat (aseksuaalisuuden esiin tuonti voi myös vaikuttaa ja pelottaa)
- Itsellä on mielestäni todella laajat kinky mieltymykset ja ehkä näiden esilletuominen jopa pelottaa ihmisiä pois.
- Livenä tykkään olla sosiaalinen yleisesti skenessä mutta minun on tosi vaikea lähestyä ihmisiä. En halua olla tungetteleva. Omalta puolelta olen poikkeuksetta ihan onnessani kun/jos joku lähestyy minua. Tarkoitan esim. bileissä vaikka sessiointia.
- Sama onlinenä, discordissa yms. minun on vaikea laitella yksäreitä aloitteellisesti koska koen että toinen voi kokea sen tungettelevana ja ei haluttuna. Jälleen olen iloinen yksityisviesteistä joita saan (jos ne on tehty hyvällä tarkoituksella)

Kuitenkin tahtotilassa olisi kohdata joskus vielä ihminen primäärikumppaniksi. Uskon että kohtaamme vielä joskus, pitää olla vaan kärsivällinen   

[Taleir]

Olen itsekin kokenut vuosien mittaan, että mitä paremmin ja monipuolisemmin ilmaisen tunnepuolen asioita, sitä kauemmaksi tuntuu siirtyvän mahdollisuus löytää seuraa.
...

Näen tässä myös toisen puolen. Jotenkin tuntuu, että kokemukset, oivaltaminen ja tunnepuolen avautuminen halutaan usein “omia” osaksi kahden ihmisen ainutlaatuista yhteyttä. Silloin kokenut, itseään ymmärtävä ja kykenevä ihminen voi näyttäytyä vaikeammin lähestyttävänä.

Iik, tämä ja pari viestiä ylempän onkin ehkä suurimpia valaistumisia mitä minulla on tullut vastaan Baarissa ja kinky-maailmassa. Tämä on ihan huima havainto, että tunnepuoli voi jopa olla este.

Satuin juuri tiputtamaan ihmissuhdepohjaisen tarinani, ja yön nukahtamispodcastissani oli asiaa siitä, että kuinka miesten tunteiden ilmaisu usein kostautuu (vanilja)suhteessa, vaikka nimellisesti etsitään herkkää miestä.
Minä tietysti katson tätä "seuraa" sanaa suhteen kannalta, en vain kontaktina. Itselläni on jopa kohtuullisen suuri vastausprosentti, kiitokset siitä vastaajille  , mutta ei niistä ole "seuraa" muodostunut, eikä kyllä sessioitakaan.

Olen useassa yhteydessä "saarnannut" ja kannustanut täällä "taviskinkyjä" ja "satelliittikinkyjä" pysymään kuvioissa mukana ja antamaan oman äänensä. Osin itsetietoisesti ja -rakkaasti: ajatellut että sellaisella ylläpidän tai jopa laajennan omaa pooliani. Melko monogamisena on hyvin vaikea levittää rajojani useaan lämpimään, mutta lyhkäiseen, kontaktiin.

Jos Mcluren ja Alistavanherran näkökulma on totta, ja miksi se ei olisi, niin tämä on aika mullistava juttu. Täytyy kokeilla jotain muita kanavia, ja vain sanoa suoraan siellä, että hakee alistussuhdetta? Tai esittää vielä stoalaisempaa kuin miksi olen Domina muotoutunut?

Jonkin verran olen pohtinut että ilmiö tulee enemmän siitä, että BDSM-Baari on "(kinky)seksipalsta" eikä "deittailupalsta". Jolloin pelkästään sisäänvirtaavasta populasta johtuen sessiot ja roughhimat toimintatavat korostuvat.
Tottakai insinööri tekee tiedustelua, ja tarkistan myös kilpailevan tarjonnan. Aivan selkeästi tietyissä laadukkaissa kilpailevissa ilmoituksissa näkyy sellainen tunteettomampi hallinta, ja jopa sessioiden tarjoaminen lähes palvelunomaisesti vaikka vahva Dom-henkilö sen itselleen ottaisikin. Sarjasuhteet tai jopa -käsittelyt. Olen myös naispuolisilta käyttäjiltä kuullut, että jokin vahva kaarti omaa kentän ja on siellä melko vahvalla sessiotyyppisellä asenteella liikkeellä. (Ilmeisesti evolutionaarisesti ansaitusti, ja tämä onkin tälle keskustelulle relevanttia.)

Eli ylläolevissa olosuhteissa ehkä tuollainen tunnepuoli jää ... noh, pakkohan se on sanoa: alistetuksi.

Osa on myös havaintomateriaalista johtuvaa: ne tunnepuolen ihmiset eivät jää toistuviin ilmoitusrumbiin, vaan ainakin jollain prosentilla löytävät paikkansa tai suhteensa, ja ovat sitten taas poolista pois. Ja itseään vahvasti ilmentävät sessioijat ja monisuhteiset korostuvat toiston myötä enemmän kuin heidän numeerinen osuutensa on.

Itseänikin kiinnostaisi tuollainen jakauma: onko seuran löytäminen (minun ajattelemassani 1:1 edes lyhytaikainen jatkuvuus) kumman puolen ilmoituksesta kiinni, ja vastaako s:ät hiljaisesti komeisiin ilmoituksiin, vai onko subien hakuilmoitukset se lihanpala johon susilaumat käyvät kiinni? Molemmat?
Kansainvälisesti tilastollisesti naisia pitäisi olla enemmän alistuvia, ja miehiä enemmän dominoivia, länsiyhteiskunnissa jopa niin että D:t eivät riitä. Baarissa taas korostuu valtavasti mies-subit ja keskustelun tilastostakin näkyy, että heidän on vaikeinta löytää seuraa. Se ei liene ylläri, että naisten on helpointa saada seuraa. Silti naisten vastausmäärät tähän kyselyyn eivät ole isoja, joka kertoo jotain kieltä sekin.